HERMANNI TULOO!!!

Hyvissä ajoin oli tultu kirkolle. Lottalassa oli soiteltu grammaria ja odoteltu että porukkaa kokoontuisi. Vähitellen kirkonmäen ja Ojaniemen väli täyttyi nuorisosta. Kuljeskeltiin edestakaisin, ensin tyttö- ja poikaporukoissa etsien toisiaan. Edestakaisin, kunnes poliisi Solkela, joka edusti ylintä esivaltaa ja järjestystä, alkoi huomautella sinne tänne, jotta eiköhän olisi parempi jo lähteä äireen seinälle - mitä te siltaa tällä lailla täytättä, kotia kotia nyt jo... Solkela ei arvannut, mitä mielissä liikkui. Jotakin enteitä tuntui ilmassa olevan. Ei kumminkaan kotialähtö, paitsi tietysti niiden, jotka friiasivat jo niin vakituisesti, etteivät enää muita metkuja ajatelleetkaan. Me muut saimme illan mittaan suusta suuhun kulkevan viestin: - Tänä iltana Selkämäelle...

Kukaan ei koskaan tiennyt, kenen alkuunpanema tieto milloinkin oli, mutta se sähköisti tunnelman mitään rähinää aiheuttamatta. Solki-Tupun annettiin mennä ajoissa kotiin, ja sitten noustiin pyörän selkään muutama kerrallaan, vähin äänin mentiin eri suuntiin, mukamas. Lopuksi ne, jotka kutsun olivat kuulleet, löysivät toisensa Selkämäeltä, metsän reunasta polkupyöriä puskiin piilottamasta ja- vähän empien porstuan ovesta Kruutarin uuteen, asumattomaan tupaan hiipimästä. Kun täysi varmuus siitä, ettei ketään "ollut kotona", oli saatu, otettiin soittopeli esiin ja hiipimiunen muuttui tangoksi ja valssiksi ja... Tuskin oli hyvään alkuun päästy, kun se jysähti kuin pommi: HERMANNI TULOO!!! Ei sitä varmasti moni ehtinyt näkemään, Hermannia, mutta ainakin mulle on jäänyt mielikuva, jotta muoto mustana kiukusta se oli tulossa - ja muuta ei tarvittu - En tiedä, kuka hoiteli grammarin, vai jäikö se soimaan ja Hermannin saaliiksi. Kaikki vain ryntäsivät ovesta pihalle, ja puskista omaa poljettavaansa haeskelemaan. Sitten mentiinkin kaikki yhdessä samaan suuntaan - larvaan päin. Kukaan ei lähtenyt jokirantaa kohden Hermannia vastaan. Siinä olisi joutunut selittämään kaikkien "talon valtaajien" puolesta, ja Hermanni oli vielä riuska mies. Kukin painui kaikin voimin Marttilaa kohden, ja aamuyö se oli, ennenkuin sieltä uskallettiin kotiin päin - mutta mitäs - yöttömässä yössä viihtyi toki luonnossakin jonkin tiiman; hyvässä lykyssä kaverit löysivät toisensa uudestaan. Eikä isäntää näkynyt enää "passissa" tien poskessa, kun takaisin taivallettiin. Meidän äitee oli tottunut siihen, että mihin aikaan yöstä kotiin tulinkin, menin ensin kysymään, jotta "ethän sä nuku?" Sitten kerroin, mitä oli minäkin iltana tapahtunut missäkin. En saattanut pitää omana tietonani. €itee joskus ihmettelikin, jotta kuinka hauskaa oikein voi olla, kun joka kerta oli hauskempaa kuin koskaan ennen.

No, minä olin vasta 16 - 17 vuotias... Kyllä se siitä tasaantui vuosien mennen. Mutta pimiät tanssit loppuivat, kun sota loppui ja tanssihullu nuoriso, niinkuin silloin sanottiin, pääsi toteuttamaan itseään laillisesti nuorisoseuroilla, jotka pullistelivat väkeä nuorta ja vanhempaa...