Under kursen har vi berört alla möjliga ämnen, stora och små. Personligen uppskattade jag speciellt diskussionerna runt Man in The Middle och Image and Photography. Ångest gällande vår bransch är i dessa ett återkommande tema, om hur man som designer ständigt ifrågasätter det man gör och är rädd för att inte ta alla konsumenter i beaktande. Det har känts skönt att kunna uttrycka denna ångest tillsammans med andra som upplever liknande känslor. Enligt min mening har vårt samarbete i gruppen fungerat väldigt bra, även om vi ibland varit långsamma med att producera texterna för bloggen. Vi har respekterat varandras personliga omständigheter och inte stressat över kursen i onödan.
Wunderblog -tiimi on toiminut hyvänä lähtökohtana meidän alan kriittisen kirjallisuuden maailmaan. Olen nauttinut keskusteluista, eriävien mielipiteiden kuuntelusta ja esittämisestä. Turvallinen ilmapiiri on taannut sen, että kysymyksiä joita ison joukon edessä ei välttämättä kehtaisi ilmaista, oli nyt helpompaa ja niitä pystyi yhdessä pohtimaan. Luetut tekstit ovat osa olleet hyvinkin haastavia, mutta suurimman jäljen jätti lyhyt kappale Anni Albersin elämästä ja miten se olisi voinut mennä hyvinkin eri lailla jos Albers ei olisi toiminut niin kuin toimi. Muuttaakseen “systeemiä” yksi tapa on antaa sille sen verran myöten, että pääsee asemaan jossa sitä pääsee muuttamaan. Muuten on täysin verkoston ulkopuolella. Toivoin, että olisimme kurssin aikana nähneet enemmän kasvotusten, mutta tapaamiset sujuivat todella hyvin myös etänä. Se että tapaamiset suurimmaksi osaksi järjestettiin Zoomissa, ei ollut kenenkään syy vaan tähän järjestelyyn päädyttiin koska kaikkien elämäntilanne vaati sitä. Vastaisuudessa, toivon, että kriittisen kirjallisuuden lukeminen ei jäisi tähän, vaan innostuisimme yhdessä pitämään jonkin muotoista lukupiiriä. Huomaan, että kaipaan alaan liittyvää keskustelua joka ei ole vain internetissä luettuja debatti-artikkeleita, vaan voisin keskustella ihan oikeassa elämässä samanlaisessa kiinnostavassa kokoonpanossa kuin Wunderblogilaisten kanssa. Koen, että silloin jää enemmän tilaa pohdiskelulle ja erilaisten mietteiden makustelulle.
Oli upeaa saada (joutua) luke(m)a(an) alamme haasteita ja polttavia kysymyksiä käsitteleviä tekstejä eri aikoina. Odotin kurssia innolla, mutta se haastoikin minut eri tavalla, kuin odotin. Ajatuksenraakileista oli haastavaa saada kiinni ja muuttaa niitä sanoiksi, toisen haparoivia lauseita oli vaikea ymmärtää ja välillä tuntui, että puhuimme eri asioista, eri tasoilla tai eri kokemuksella. Kaikki tämä tarkoittaa silti sitä, että tapaamisissamme syntyi uutta ajattelua. Oli myös hauskaa huomata, miten kehityimme keskustelijoina kurssin aikana. Alun haparoiva pohdinta muuttui loppua kohti sujuvaksi ajatusten pallotteluksi.
Meille monet tutut aiheet ja käsitteet kehystettiin uuteen kontekstiin ja saimme katsauksen siitä, mitä ja miten alamme edustajat ovat kokeneet tähdelliseksi nostaa esille eri aikoina. Moni asia on muuttunut, ja piinallisen moni on myös pysynyt ennallaan. Opin itsestäni, että jätän minulle itsestään selvältä tuntuvat asiat usein mainitsematta, koska oletan niiden olevan yhtä päivänselviä muillekin, vaikka tämä ei tietenkään aina pidä aina paikkaansa. Kun olemme yhdessä uuden äärellä ja käsittelemme aiheita, joihin kullakin on erilainen lähtötaso, on tärkeää aluksi sanoa kaikki, jopa itsestäänselvyydet, ääneen, jotta keskustelua voidaan rakentaa edelleen yhteiseltä pohjalta.
Koen, että tiimimme työskentely oli tasavertaista ja lempeää. On totta, että sitoutumisemme kurssin aikatauluihin petti toisinaan, mutta meillä kaikilla oli silloin samaan aikaan kiirettä ja stressiä, eikä kukaan kyennyt ottamaan ohjia muiden puolesta. Olen silti tyytyväinen suoritukseemme ja ennen kaikkea siihen, miten paljon saimme kurssista irti.
Itselleni tärkein teksti oli Ruben Paterin kirjan luku Image and Photography. Oli todella avartavaa, miten ratkaisukeskeisesti, käytännöllisesti ja rakentavasti hän esitteli yleisiä suunnittelutyössä esiintyviä haasteita ja vaikutuksia. Minua viehättää paljon enemmän ongelmien ratkaisu käytännön tekojen kautta, kuin niiden julistaminen käsiteellisellä tasolla, vaikka toki silläkin keskustelulla on paikkansa. Toivon, että tulevaisuudessa voisin olla kuin Ruben ja auttaa muita löytämään parempia tapoja tehdä asioita ilman, että tuomitsen tai kritisoin. Suunnittelijana tarvitsen siis ymmärrystä, empatiaa ja kärsivällisyyttä.
Jag har verkligen gillat den här kursen. Genom den här kursen har jag fått utveckla den akademiska delen av mina designstudier, vilket jag värdesätter högt eftersom att det inte är en väsentlig del av designstudier. Jag skulle kunna lära mig design utan att behöva lära mig om samhällsstrukturer och ansvarsfullhet. Våra diskussioner har även varit mycket givande inom vår grupp vilket har gett mig en uppfriskande omväxling från våra övriga studier som ofta hittills har varit fokuserade på att vi lär oss olika verktyg.
Viidennen ja näin ollen myös viimeisen lukupiirin materiaalina on Brave New Alps -ryhmän kirjoitus Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice joka julkaistiin vuonna 2015 Modes of Criticism -lehdessä ja verkkojulkaisussa, numerossa Modes of Criticism 1 – Critical, Uncritical, Post-critical.
Bianca Elzenbaumer ja Fabia Franz perustivat vuonna 2005 Brave New Alps -ryhmän tai kollektiivin, jonka tavoitteena on purkaa valtarakenteita, tutkia ja tuottaa yhteiskunnan sekä ympäristön ongelmia pohtivia suunnitteluprojekteja.
Tekstissä, Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice, kirjoitetaan Brave New Alps -ryhmän pyrkimyksestä löytämään vastaus heitä askarruttavaan kysymykseen siitä, kuinka suunnittelija voi pärjätä taloudellisesti työllään ja myös harjoittaa kriittistä suunnittelua, jossa haastetaan yhteiskunnan valtarakenteita. Lukupiirien aiemmat tekstit ovat myös sivunneet samaa aihepiiriä ja useasti on tullut ilmi, ettei markkinataloudessa menestyvä suunnittelu voi olla lähtökohtaisestikkaan kriittistä suunnittelua. Mutta koska kriittiselle suunnittelulle on suuri tarve, kuka ja miten sitä pystyy tosiasiassa tekemään?
Brave New Alps ovat aikanaan tulleet siihen tulokseen, että kriittistä suunnittelua mahdollistavia ympäristötekijöitä on muutama: 1. maat joissa valtio rahoittaa ja tukee kriittistä suunnittelua, 2. suunnittelija menestyy kaupallisella työllään ja pystyy näin ollen rahoittamaan kriittisen suunnittelun projektejaan, 3. suunnittelija työskentelee opettajana joka samalla edesauttaa omaa kriittisen suunnitellun työtä ja 4. perheen hyvästä rahatilanteesta johtuen suunnittelija pystyy harjoittamaan kriittistä suunnittelua, eikä tarvitse ajatella suunnittelun rahallista arvoa.
Tekstissä kuitenkin kritisoidaan edellä listattuja perusedellytyksiä liian rajoittaviksi, sillä onnistuneen kriittisen suunnittelun mahdollistaa monipuolisuus. Nyt suunnittelun ala on hyvin riippuvainen vain tietynlaisen sosioekonomisen taustan ja tilanteen omaavista ihmisistä ja kaipaa muutosta, jotta voisimme ympäri maailman harjoittaa kiinnostavaa ja toimivaa kriittistä suunnittelua.
Yksi paikka jossa kriittistä näkökulmaa ja kriittistä suunnittelua pitäisi harjoittaa on suunnitteluun erikoistuneet yliopistot ja koulut. Tekstissä kuitenkin kritisoidaan suunnittelun opetusta ja erityisesti kouluissa vallitsevasta kriittisen suunnittelun ja markkinatalouden ristiriidasta. Kouluissa pyritään opettamaan kriittisesti, mutta tosiasiassa, minkäänlaista muutosta ei peräänkuuluteta ja oppilaat valmistuttuaan saavat eväät joilla ei pitkälle pötkitä. Kriittisen suunnittelun näkökulmasta siis. Fokus kouluissa, tuntuu siis olevan vain valmistaa oppilaita työelämään jossa he toisintavat vallassa olevia markkinatalouden sääntöjä, tekevät työtä joka ei haasta yhteiskunnan rakenteita vaan tarkoitus on vain menestyä työllään. Kuitenkin perusoletus yliopiston käyneille opiskelijoille on se, että he heidän vastuullaan on työskennellä kriittisesti. Myös suunnittelijan arkea on ahdistus, stressi ja yötyöt. Brave New Alps teki vastauksena suunnittelijan haastavaan elämäntapaan Precarity Pilots nimisen työvälineen, joka auttaa johtamaan itseä ja kehittämään kestävämpiä työtapoja. En ole täysin vakuuttunut tämän toimivuudesta, mutta on kiinnostavaa kuulla muiden lukupiiriläisten mielipiteitä asiasta.
Vi sammanträder en fredag i Mars via Zoom och känner oss alla en aning stressade och trötta, eftersom vi missat den ursprungliga deadlinen för denna sista träff. Inför idag har vi läst Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice, en text skriven av gruppen Brave New Alps.
Ordförande inleder träffen genom att konstatera att vi än en gång är i den kritiska designens grepp. Denna text känns väldigt aktuell för oss som unga studeranden, som i princip ansvarar för framtidens kritiska design, men ibland känns det som att vår skola inte tar tillräckligt med ansvar för att utbilda oss med detta i baktanken. Det är tungt att försöka uppehålla något slags aktivism genom yrket - det verkar som om man måste vara väldigt skicklig för att kunna “lyckas” i aktivism genom design. Gruppen påpekar att vår lärare Kiia är ett bra exempel på en person i branschen, då hon sysslar med flera olika sorters jobb - hon har byggt upp ett eget arbetsliv som passar just henne som innehåller aspekter som både lärare och frilansare.
Vi diskuterar PP som koncept; om det i praktiken kan hjälpa en designer eller inte? Konkreta hjälpmedel som verktyg för att räkna ut lön är något vi alla kan ha nytta av. PPs agenda att skapa ett hälsosammare arbetsliv för designers vars vanor består av långa nätter av vakande och dåliga matvanor må vara inspirerande, men känns i praktiken som en svår sak att förändra. Det känns som en sak vi nu redan i skolan vänjer oss vid; att man ska arbeta långt in på natten och känna sig stressad hela tiden, annars är man inte en riktig yrkesmänniska. Vi konstaterar att det kräver en hel del energi och mod för att kunna forma ens arbetsliv på ett hälsosamt och hållbart sätt som designer.
Vi talar om samarbete och tävlande, om att vår framgång i branschen ännu är bunden till om vi deltar i tävlingar och vinner fina priser. I skolan talas det mycket om hur viktigt det är att kunna samarbeta med andra och se saker ur andras synvinklar, men samtidigt marknadsför man till exempel Vuoden Huiput och Vuoden Graafikko som de ultimata målen bland finländska designers. Vi funderade över vad skolan och lärarna egentligen tycker är viktigare, eller menar de snarast att unga designers behöver båda två för att lyckas i branschen?
I skolan talas det mycket om att det just nu är tiden för att utforska och ta sin tid, men samtidigt känns det som om vi uppmuntras att göra en massa projekt vid sidan om studierna. Ibland verkar det som om man behöver både en hög utbildning och en massa arbetserfarenhet för att få sina drömjobb och bli respekterad som designer, men hur ska man ha tid och ork för detta? Det poängteras i gruppen att det inte är logiskt vem som blir framgångsrik eller inte; det handlar om tur - visst kan man vara otroligt begåvad och bli känd genom det, men någon som bara råkar göra något nytt och aldrig förr sett kan lyckas lika bra.
Vad räknas som framgång i vår bransch? Vi funderar över vad framgång betyder för oss som individer - är det ens viktigt att bli rik och känd? Tankar som kommer fram är till exempel att göra något som känns viktigt för en själv, att bli respekterad och att man känner att man har gjort en skillnad, men att det förstås gärna får vara ekonomiskt lönsamt samtidigt. Genom normer inom branschen som skapats av institutioner, som skolor, ges unga designers en bild av vad som räknas som framgång, och detta fortsätter i en ond cirkel.
En annan fråga vi diskuterar är om det finns tillräckligt med resurser på Aalto för att uppehålla en långvarig praktik av kritisk design möjlig? Det kommer upp att vi ju faktiskt är en del av både en ekonomi- och teknologifokuserad institution - hur påverkar detta oss på konstsidan, till skillnad från om vi vore en självständig konstskola? Vad berättar det om startpunkten för vår design ur ett filosofiskt perspektiv, eftersom detta i praktiken inte har en så stor påverkan på oss ännu, då skolorna först nyligen blivit kopplade. Vilka möjligheter stängs för oss? Vi är en del av en samhällelig uppfattning om att kombinationen av konst, ekonomiska studier och teknologi ska leda till något nytt och revolutionerande, men detta baserar sig på andra grunder än filosofiskt och konstnärligt tänkande, som vi upplever vi skulle behöva mer av.
Vi avrundar denna sista träff med en positiv energi över att kursen har tagit slut, även om vi nog har njutit av den.
Tällä kerralla meillä on aiheenamme suunnittelijan vaikutteet ja vaikutusvalta ja meillä on ollut luettavinamme luku “Image and Photography” Ruben Paterin kirjasta The Politics of Design sekä Boehnertin ja Onafuwan teksti Design as Symbolic Violence.
Ruben Pater on amsterdamilainen suunnittelija ja tutkija, joka valmistui maisteriksi Sandberg-instituutista. Hän työskentelee journalismin ja designin välimaastoon asettuvien oma-aloitteisten yhteistyöprojektien parissa. Aikaisempia projekteja ovat Double Standards (2012), joka käsittelee modernia merirosvoutta ja merikuljetuksen laajempia ongelmia, Drone Survival Guide (2013), lista dronejen silueteista ja ohjeet droneilta piiloutumiseen sekä Behind the Blue Screen (2014), joka käsittelee uutisten sensurointia, erityisesti Iranissa. Paterin kirja, josta lukemamme kappale on otettu, on tarkoitettu auttamaan suunnittelijoita hahmottamaan työnsä merkitystä ja vaikutuksia globaalisti. Se auttaa ymmärtämään, miten viestit tulkitaan eri kulttuureissa ja millaisia merkityksiä yksittäiset värit, fontit, kuvat, kartat tai symbolit voivat saada lukijasta riippuen.
Paterin kirjan luku oli helppoa ja kiinnostavaa luettavaa. Hän esitteli paljon erilaisia esimerkkejä, joista monet olivat itselleni uusia ja kiinnostavia. Hän myös nosti esimerkkitilanteissa läsnä olleita ongelmia esille neutraalisti ja käytännönläheisesti, mikä teki niistä helppoja omaksua ja ymmärtää. Minusta oli kiinnostava varsinkin koko kirjalle yhteinen visuaalisen lukutaidon käsite ja miten siihen vaikuttaa paitsi vallitseva kulttuurimme, myös se kuinka monia kuvia on nähnyt. Tämähän näkyy myös yleisesti visuaalisessa kulttuurissa - mitä enemmän kuvia olet nähnyt, sitä laajemmin voit tulkita niitä, olivat ne sitten meemejä, abstraktia taidetta, visuaalisia käyttöohjeita tai vahvasti tyyliteltyjä kuvituksia. Paterin käsittelemät aiheet, kuten representaatio, sensuuri, naiskuva, kauneusihanteet, eksotisointi, kulttuuri-imperialismi ja kulttuurinen appropriaatio eivät ole meille uusia, mutta konkreettiset esimerkit paitsi auttavat meitä ymmärtämään paremmin kunkin teon vaikutuksia, myös ennakoimaan ristiriitoja, joita saatamme suunnittelijana kohdata ja antavat työkaluja niiden ratkaisemiseen.
Kehonkuvan osalta muistan selkeästi, miten ystäväni, joka piti sarjakuvablogia taikaamaailmoissa asuvista hennoista olennoista, alkoikin äkkiä piirtää hahmoilleen monimuotoisempia vartaloita ja kasvonpiiirteitä. Hänen omakuvissaankin oli jopa liioitellun koukukas nenä ja tummat silmänaluset. Olin silloin hämmentynyt ja kaipasin hänen aikaisempaa tyyliään - mitä haittaa nyt estetiikasta voi olla? Nyt lukiessani Paterin kirjasta lauseen “Companies that sell cosmetics, diet products, plastic surgery and fitness programs profit from these unrealistic beauty standards” ajattelen todella, että haluammeko suunnittelijoina tai kuvittajina olla osa tätä kehitystä, vaikka meille estetiikka onkin tärkeää?
On hienoa, miten kaikista esimerkeistä nousee esiin se, miten visuaalinen lukutaito on todellakin kuin oppisi lukemaan tai puhumaan toista kieltä. Se auttaa ymmärtämään, miten toiset kulttuurit ajattelevat visuaalisesti ja miltä meidän tekomme toisista tuntuvat. Vaikeaa on varsinkin ymmärtää, miltä valta-asetelmat tuntuvat heistä, joihin valtaa käytetään, jos on itse aina edustanut kolikon toista puolta. Niistä harvoista kokemuksista, joissa olen saanut tuntea häivähdyksen representaation tärkeydestä tai kulttuurisen omimisen karvaudesta, voin sanoa, että tunnereaktio voi olla odottamattoman suuri enkä varmasti ikinä voi kokea sen laajutta niille ryhmille, joiden koko arki on kamppailua omien oikeuksiensa kanssa. Visuaalinen lukutaito, mutta myös ymmärrys ja empatia näitä kamppailuja kohtaan antaa meille paremmat lähtökohdat rakentaa siltoja eri kulttuurien ja ryhmien välille sekä saada viestimme perille sellaisena, kuin se on tarkoitettukin.
Joanna Boehnert on opiskellut muotoilun tohtoriksi ja teki väitöskirjansa siitä, miten suunnittelu alana tarvitsee ekologisesti lukutaitoista suunnitteluteoriaa. Hän on perustanut suunnittelututkimusstudion EcoLabs, joka keskittyy varsinkin monimutkaisten ympräsitöongelmien visuaaliseen viestintään. Hän on kirjoittanut myös kirjan Design, Ecology, Politics: Toward the Ecocene. Dimeji Onafuwa on opiskellut muotoilua, mainontaa ja johtamista. Hänkin on muotoilun tohtori ja työskentelee tutkijana ja kouluttajana muotoilun alalla.
Bohnerten ja Onafuwan teksti oli selkeästi hankalalukuisempaa ja abstraktimpaa (tai sitten tämä johtui siitä, että luin sitä sairaana). Kuitenkin sen ydinajatus symbolisesta väkivallasta prosessina, jossa muotoilu aiheuttaa oikeaa väkivaltaa ihmisiä ja planeettaa kohtaan, oli voimakas. Kuka tahansa suunnittelija saattaa toistaa töissään seksismiä, rasismia, luokkasyrjintää ja ympäristönvastaisuutta vahvistavia, kulttuurissamme vallitsevia asenteita ja näkemyksiä, jos ei ole niistä tietoinen ja kiinnitä niihin aktiivisesti huomiota.
Bohnerte ja Onafuwa lainaavat tekstissään Juris M. Milestoniea: "design not only drives consumer desire but “can works to depoliticise war, technology, architecture, consumerism and globalisation” by virtue of its aesthetic appeal and sophisticated grasp of cultural ideas.” Tässäkin mietin visuaalisen viestinnän muotoilun alalla olevaa vastakkainasettelua pyrkimyksen yhteiskunnalliseen muutokseen (viestintä) ja esteettisen miellyttävyyden hyveen (visuaalinen) välillä. Suunnittelijoina meidän tulee kehittää omaa praktiikkaamme sellaiseksi, että siinä yhdistyvät molemmat.
Tekstin loppupuolella esitelty framework for allies ei auennut itselleni kovin hyvin. Odotin saavani konkreettisia työkaluja siihen, miten voin välttää symbolista väkivaltaa työssäni, mutten tiedä, miten näitä kenttiä kannattaisi käyttää. Odotan innolla kuulevani, mitä ajatuksia teille tästä heräsi.
Molempiin teksteihin liittyen haluaisin esitellä etiikan tutkimuksesta tutun käsitteen ja ajattelun työkalun nimeltä moraalinen mielikuvitus (https://ethicsunwrapped.utexas.edu/glossary/moral-imagination). Se tarkoittaa tietyn tilanteen tai teon kaikkien mahdollisten seurausten kuvittelua kaikkien mahdollisten tahojen näkökulmasta, pitkilläkin aikaväleillä. Kuulostaa raskaalta ja kuluttavalta, mutta kuten mielikuvituksen harjoittaminen yleensäkin, se lisää luovuutta - tässä tapauksessa eettistä luovuutta - ja auttaa löytämään uusia vaihtoehtoja.
Mitkä asiat vaikuttavat meihin suunnittelijoina, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä millainen vaikutusvalta töillämme tai toiminnallamme voi olla opiskelijana, työyhteisössä tai itsenäisenä suunnittelijana? Miten voimme tulla tietoisemmiksi sokeista pisteistämme? Miten voimme luoda itsellemme sellaisen työskentelytavan, jossa haitallisten ismien välttäminen on jo sisäänrakennettua?
Vi början diskussionen genom att gå igenom Merles raport angående dagens texter. Textens mål är att få designern att inse hens inflytande på sin omgivning. Designerns arbete från en sociologisk/antropologisk synpunkt. Problemen som togs upp i texten berabetades ganska neutralt vilket Merle ansåg vara positivt.
Företag som säljer kosmetik, lifestyle eller fittnessprodukter får inkomst genom att uppräthålla kroppstandarder. Det här är ett fall av design som skapar strukturer inom vilka destruktivt beteende har utrymme att existera, utvecklas och utföras. Som formgivare har vi ett ansvar att känna igen dessa strukturer och att motverka dem. Visuell läsbarhet är som att lära sig ett nytt språk, genom att lära sig mera om det visuella språket lär man sig samtidigt om kulturen i fråga. I detta fall funderade vi över paralleller mellan medieläskunnighet och visuell läskunnighet. Ifall en person är väldigt medieläskunnig betyder det att hen kan tillämpa den kunskapen inom visuell läskunnighet?
Gruppen var ense över att Image and Photography av Pater Ruben var en lättläst och lärorik upplevelse. Vår diskussion började med att diskutera hur viktigt fotografi kan vara för att dokumentera historien. Genom att radera personer från fotografier med hjälp av bildmanipulering så kan man redigera historien. Resultater är att personen i fråga aldrig har existerat.
När vi diskuterade om ansvarsfullhet inom marknadsföring delade Merle med sig av sina egna erfarenheter inom marknadsföringsbranshcen. I och med att man inom marknadsföringsbranschen arbetar under konstant stress och med begränsade resurser kräver det mycket av individen inom ett arbetsteam för att itroducera avvikande idéer angående inklusivitet. Det är också desto svårare ifall ingen annan i teamet stöder ens värden gällande inklusivitetsfrågor tex. För att uppnå någon sorts förändring måste man konstant arbeta emot strömmen. Allt detta betyder extra arbete, som inte är möjligt på grund av bristen på tid.
Merle inleder en ny diskussion genom att ställa frågan: Vilka inflytanden inverkar på er som formgivare? När man avbildar kvinnokroppar ser de alltid ut på ett visst sätt. Nu är det trendigt att visa flera rundare kroppar, men enligt mig är det en annan form av problematik, svarar Iréne. Åter igen så utsätts jag för meddelandet att min kropp ska se ut på något visst sätt.
Enligt Merle så påverkar median henne. Jag får mycket intryck av serier och filmer. Vi lever i en ganska anglo-amerikansk mediabubbla inom vilken samma tropen upprepas, säger Merle. Jag har t.ex. börjat fästa uppmerksamhet på frågor som ”Hur ser en standardfamilj ut?” och ”Vad är en normal inkomstnivå?”. Jag tar mycket inspiration från mina nära och kära, säger Jacob. Människor som jag respekterar har stor inverkan på mina åsikter. Jag har funderat på ifall jag är för godtrogen och endast absorberar mina kompisars åsikter utan desto större bearbetning, eller ifall det är respekt för mina medmänniskor och lyhördhet för andras perspektiv? Jag är trött på att måsta veta lite om allting och till råga på det ha en åsikt om varendaste en grej. Jag tycket att det är mer produktivt att hålla diskussioner, säger Laura. På en av mina kurser var alla kvinnor förutom två personer. Är det möjligt att kvinnor inte är oattraktiva arbetare för marknadsföringsfirmor, utan att de istället väljer att söka sig till mera sociala branscher? Enligt mig behöver vi inte fler kvinnor, utan kanske iställer mera män till olika branscher.
Som avslutning på vår diskussion ställer Merle frågan: Vad känner ni att stannade kvar med er efter idag? Vad är ditt ansvar som studerande, eller mer generellt?
Laura: Från texterna kom jag ihåg att branschen skulle kunna dra nytta av att inkludera mera gemenskap och diskurs. Enligt mig skulle det kunna hjälpa oss att undgå misstag. Lönar sig att lära sig så mycket man kan av andra människors misstag och att inte upprepa dem.
Irene: Jag är vuxen, jag är en konstnär. Människor följer mig. Mitt inflytande växer hela tiden. Jag har aldrig varit så populär på social media, men nu har jag människor som jag inte ens känner som följer mig. Det är nytt för mig, och jag vet inte vilket inflytande jag har för tilfället.
Merle: Jag vill försöka komma ihåg att inte alltid ta allas prespektiv i beaktande. Hur skulle jag få ett arbetsätt som tillåter mig att arbeta på ett moraliskt sätt? Jag tror på att det existerar en struktur som tillåter mig att fokusera på mitt arbete utan att behöva panikera över att utesluta mina tankar om hur nån från en annan bakgrund än mig skulle se på mitt arbete?
Kolmannen lukupiiritapaamisen luettavana ovat Anthony Dunnen ja Fiona Rabyn Designer as Author (2011), sekä Tommi Vaskon avoin kirje (2016) ja vastine Grafia-lehdessä julkaistulle Ida Kukkapuron artikkelille Kenen lauluja laulat (2016). Koen, että on tarpeellista myös lukea Kukkapuron kirjoitus, jotta ymmärtäisin Vaskon vastineen mahdollisimman hyvin.
Anthony Dunne ja Fiona Raby ovat molemmat professoreita New Yorkin The New School -yliopistossa ja yhdessä heillä on suunnittelutoimisto Dunne & Raby. Toimiston tavoitteena on herättää muotoilun avulla keskustelua uusien sekä jo olemassa olevien teknologioiden yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja eettisistä vaikutuksista1. Dunne & Raby tutkivat suunnittelussa vakiintuneen ongelmanratkaisukeskeisen suunnittelun sijaan vaikutusten suunnittelua: “We need to shift from designing applications to designing implications”2.
Tommi Vasko on graafinen muotoilija ja tutkija, joka työskentelee Helsingissä ja Amsterdamissa. Vasko valmistui Aalto-yliopistosta vuonna 2011 ja Kukkapuron tekstissä mainitusta Amsterdamin Sandberg Instituutista vuonna 2014. Vaskon projektien keskiössä ovat lähitulevaisuuden muotoilupraktiikat ja nousevat visuaaliset ilmiöt: hän tutkii miten esimerkiksi ilmastokriisi tai informaatioteknologian ymmärrys voisivat muovata graafisen suunnittelun työkaluja, työtapoja, teknologioita ja siitä käytävää keskustelua3.
Ida Kukkapuro valmistui vuonna 2011 Haaga-Helian journalismin koulutuksesta ja on työskennellyt muotoiluun erikoistuneena toimittajana. Tällä hetkellä Kukkapuro on Amos Rex -museon viestinnän suunnittelija4.
Niinkuin monet aikaisemmat lukupiirien tekstit, olivat myös nämä itselleni haasteellista luettavaa. Suuria ajatuksia lukiessa on välillä vaikeaa hahmottaa miten luettu teksti liittyy minuun ja mitä teen itse tällä tiedolla. Mikä on konkreettinen yhtymäkohta omaan elämääni? Kriittisen lukupiirin ohjeistuksessa lukee seuraavasti: “Oleellista keskustelussa on tekstien aiheisiin liittyvien kysymysten pohdinta, ei arkipäivän kokemusten raportointi”, mutta itselleni niin sanottujen arkipäivän kokemusten läpikäynti voi usein toimia porttina johonkin syvällisempään, varsinkin silloin kun keskusteltava aihe tuntuu vaikealta ymmärtää.
Dunnen & Rabyn tekstissä todetaan suunnittelun olevan kaikkea muuta kuin neutraalia ja objektiivista. Suunnitteluun vaikuttaa ideologiat ja erilaiset maailmankatsannot eli suunnittelu ei synny tyhjiössä. Dunne & Raby kirjoittavat siitä kuinka suunnittelu jakautuu karkeasti kahteen eri kategoriaan: suunnitteluun joka myötäilee ja vahvistaa sitä maailmantilaa jossa se on syntynyt sekä kriittiseen suunnitteluun joka kritisoi vallitsevaa maailmantilaa ja esittää vaatimuksia muutokselle.
4 https://www.linkedin.com/in/idakukkapuro/?originalSubdomain=fi 3 https://drive.google.com/file/d/1L3Jw-qVRXRbkZ2y3s11P_DHHtY4gZRuJ/view 2 https://www.moma.org/artists/27788#fn:1 1 http://dunneandraby.co.uk/content/biography
Ensimmäinen asia johon tekstiä lukiessa kiinnitän huomiota on se kuinka Dunnelle & Rabylle on tärkeää tarkentaa kriittisen suunnittelun eroavan kokeellisesta suunnittelusta: “It differs too from experimental design, which seeks to extend the medium, extending it in the name of progress and aesthetic novelty. Critical design takes its medium social, psychological, cultural, technical and economic values, in an effort to push the limits of lived experience not the medium” (s.29).
Tässä näen myös selvän eroavaisuuden Vaskon tekstiin jossa hän esittelee semioottisen nelikentän “Neljä muotoilutempperamenttia”. Näistä tempperamenteista “Räiskyvä koleerikko”, kuvastaa sellaista suunnittelijaa joka kyseenalaistaa vallitsevat muotoilunormit, jonkalaista suunnittelua erityisesti “taidekouluradikaalit” harjoittavat. Tällaisten suunnittelijoiden kokeellisten projektien tarkoituksena on haastaa käsitystämme muotoilusta ja luoda ajattelullemme uusia vaihtoehtoja. Eli siinä missä Dunne & Raby näkevät vain kokeellisen suunnittelun välineellisen arvon ja kriittisen suunnittelun yhteiskunnallisen arvon, niin Vasko peräänkuuluttaa kokeellisten suunnittelijoiden ja suunnittelun tärkeyttä myös koko suunnittelijoiden alaan vaikuttavana voimana.
Kukkapuron tekstissä taas graafisen suunnittelijan tulevaisuus Suomessa ei ole kovin monimuotoinen ja alaa dominoi mainostoimistojen täytteinen työura. Tämän lisäksi alalle koulutetaan liikaa tekijöitä ja kilpailu työpaikoista on kovaa, joka voi osaltaan vaikuttaa siihen, ettei Suomessa käydä aktiivista kriittistä keskustelua muotoiluun ja muotoilun alaan liittyen. Syynä siihen on pienet piirit ja työpaikan menettämisen pelko.
Tästä vedän aasinsillan siihen mikä näissä herätti mielenkiintoni. Luen itse näitä tekstejä muotoilua opiskelevan näkökulmasta ja vaikka Dunne & Raby eivät näe kokeellisen designin olevan osa kriittistä designia, niin itse näen siinä valtavasti potentiaalia juurikin kriittisen designin välineenä Vaskon tekstin mukaiselle taidekoululaiselle. Koulu on parasta aikaa olla haastava “Tumblr”-tyyppi (mihin Vasko tekstissään viittaa), jonka mieltä ei tarvitse painaa työelämän tietynlaiset realiteetit. Itseasiassa olisiko muotoilun opiskelijoiden yhteiskunnallinen tehtävä jopa olla radikaaleja ja yliampuvia suunnittelussaan ja siten ylläpitää edes jonkinlaista kriittistä keskustelua edes jonkinlaisessa ympäristössä, jos nyt on niin, että suunnittelun poliittisen keskustelun puoli ontuu Suomessa? Toisaalta jatkuva kokeellinen tekeminen on äärettömän raskasta, tuetaanko meitä sellaiseen tekemiseen oikeasti vaiko vain näennäisesti, eli jos mietimme kouluympäristöämme onko meillä turvallinen tila kokeiluun ja sen kautta onnistumisiin ja epäonnistumisiin?
Kyseiset tekstit luettuani aloin miettiä myös sitä, että hakiessani Aaltoon ajattelin saavani jonkinlaiset käytännön perustyökalut graafisen suunnittelun ammattia varten. Ajattelin, että tulen mitä luultavimmin tekemään töitä jonkinlaisessa toimistossa ja ehkä joskus olen vuoden graafinen suunnittelija. Nyt toista vuotta opiskeltuani huomaan, etten ole valmistumassa tiettyyn ammattiin ja käytännönläheisten työkalujen opettelu on aikalailla omalla vastuulla. Mutta samalla koen, että olen suhteellisen laiska, enkä usein jaksa haastaa omia tapojani ajatella suunnittelusta ja sen vaikutuksista jos en saa siihen tukea koulusta, vaan menen siitä mistä aita on matalin. Kärjistäen sanoisin, että en opi käytännöntaitoja enkä teoreettisempaakaan puolta jos suurin työ omilla harteilla, tarvitsen aktiivisen yhteisön ympärilleni.
Mikä on oma arvoni sitten graafisen suunnittelun ammattilaisena Aallon käyneenä opiskelijana? Opimmeko me täällä kriittistä designia? Onko meillä valmiudet valmistuttuamme tekemään vaivatta visuaalisesti toimivia kampanjoita mainostaloissa vai pystymmekö tarjoamaan suunnittelun kentälle jotain enemmän? Mihin meidän kriittinen ajattelu pohjautuu ja onko siitä mitään hyötyä? Onko mahdollista mennä työelämään ja pysyä “taidekouluradikaalina”? Mikä edes on taidekouluradikaali?
Moni yliopistokoulutuksen käynyt suunnittelija saattaa kritisoida sitä, että suunnittelijan tehtäviin otetaan kuka vaan joka osaa käyttää adoben ohjelmia, koulutuksesta viis. Nyt myös perinteisten suunnittelutoimistojen reviireille on tullut enenevissä määrin teknologiayrityksiä, kuten esimerkiksi Reaktor, jotka voittavat vuoden huippu -palkintoja5. Kokeeko graafisen suunnittelun ala inflaation vai onko meidän Aallossa opiskellessamme mahdollista löytää koko hommaan uusia tulokulmia ja haastaa sitä narratiivia, että kun koulu on ohi niin siirrymme suoraan suurien toimistojen palkkalistoille ja emme kritisoi koska pelkäämme pienen Suomen pienuutta? 5 https://www.hs.fi/visio/art-2000008408722.html
Det är veckan innan skolan ska börja igen och vi träffas på zoom. Laura inleder mötet med att påpeka att texterna har känts utmanande, inte bara de två senaste utan under hela kursen. Hon spekulerar om det kunde bero på att det handlar om design och konst, alltså vår bransch? Det finns oändligt många synvinklar och saker att ta i beaktande, och allt detta är väldigt aktuellt för oss just nu, alltså kan det kännas överväldigande att läsa dessa texter.
Laura funderar över varför just dessa texter valts att läsas samtidigt; Designer as Author diskuterar design som påverkande medel, t.ex. att produkten kan vara en skriven bok och ändå vara design. Den undersöker branschens värld där vi inte ännu är, alltså kan sammanhangen kännas främmande, medan Tommi Vaskos beskrivningar känns närmare oss då han beskriver yrkesvärlden i Finland som den är nu.
Jacke påpekar att dessa texter helt tydligt bygger på personliga åsikter. Avoin Kirje är skriven av en person med en specifik agenda. Jag själv uppfattade den som aggressiv, att där fanns en vilja att provocera och Merle påpekar att det inte riktigt kommer fram vad han vill uppnå med texten. Jacke poängterar att den nog är tydlig; den beskriver problem med mycket detaljer men går inte djupare in på orsaker eller lösningar. Det saknas en optimism som skulle binda ihop textens syfte. Laura håller med om att den framför kritik utan förslag på förändring. Hon läste i samband med Avoin Kirje Ida Kukkapuros artikel Kenen lauluja laulat? som den förstnämnda alltså svarat på och säger att Vaskos text fungerar bättre tillsammans med den ursprungliga texten. Man får kontext för kritiken.
Merle tar fram poängen om att alla synvinklar är viktiga när man iakttar designvärlden, att akademiker, radikala designers, praktiska designers och så vidare bygger upp helheten. Vasko ger bra exempel på att man inte kan tala om något framtida, till exempel teknologi, utan att ta i beaktande de negativa sidorna; om man kritiserar något dåligt finns det alltid bra sidor också, och vice versa.
I en väldigt objektiv dialog med fokus på fakta går ämnet kanske inte så långt framåt, den har för mycket innehåll. Detta kan också vara en orsak till varför vi tycker det är tungt att läsa akademiska texter om branschen - för att det inte finns en tillräckligt tydlig bild ännu av designbranschen som helhet. Merle reagerar med begreppet “Hyperobjekt”, alltså en helhet som är så bred att ingen kan förstå det till fullo, till exempel klimatförändringen. Det är omöjligt att hålla en fullständigt objektiv diskussion om det. “Vi skjuter oss själva i foten” säger hon, när vi utsätter oss för en omöjlig uppgift.
Vi går vidare till Design as Author och Laura undrar om vi i vår vardag ser denna typ av “kritisk design” som beskrivs i texten? Jag själv har svårt att skilja på detta begrepp och konst i allmänhet, även om all konst inte görs för att kritisera något eller väcka tankar. Merle påpekar att många designers går över till konstsidan för att kunna ställa frågorna de vill ställa, men inte behöva följa de regler och förväntningar som förekommer i designvärlden. Jacke säger att han känner igen sättet att se på design, att det finns olika former, till exempel “tråkigt arbete som man tjänar pengar på” och “roligt och kreativt arbete som inte är ekonomiskt lönsamt”. Dilemmat på marknaden blir att FÖR kritiska eller radikala synvinklar inte får uppmärksamhet, man kan inte lita på att det säljer.
Laura tar upp en bra poäng om att kritisk design omöjligt kan vara en del av massproduktion eftersom den i sig självt kritiserar vad allmän design är - kan kritisk design vara kritisk och populär samtidigt? Det som uppfattas som normen rör på sig hela tiden för att den reagerar på radikalisering och kritik, precis som barocken var en reaktion på renässansen, impressionismen en reaktion på romantiken och så vidare. Merle bidrar med ännu ett intressant begrepp; Overton-fönstret, som säger att en politisk idé är långlivad beroende på om den faller inom ett specifikt politiskt område eller inte. Fönstret innebär bredden av politik som en politiker kan förespråka utan att förekomma som för extrem för att behålla sitt förtroende. Detta fönster rör hela tiden på sig. Till exempel den intersektionella feminismen, som är normen för oss, har en gång varit radikal.
Laura undrar om det på Aalto lär ut kritisk design? Vi är alla överens om att det känns som att vi uppmuntras att tänka kritiskt och mångsidigt, att man ska motivera sina arbeten på olika sätt, inte bara för att det är snyggt. I vårt inträdesprov till exempel skulle man skriva ett manifest om sig själv och vad man står för. Ändå har vi aldrig stött på begreppet “kritisk design” under våra studier hittills. Kan det finnas saker i Aaltos inre struktur som påverkar hur vi utbildas? Saker som Finlands sätt att förhålla sig till kultur och design. Visst har vi lärare av alla sorter, både de som själva är konstnärer och de som arbetar inom marknadsföring och reklam, men det saknas kanske mer samhälleliga frågor. Kanske det i magisterstudierna finns mer utrymme för sådant?
Vi kommer fram till att texterna nog fungerar som par eftersom båda diskuterar roller inom branschen; Avoin kirje går in på stereotyper inom Finland medan Designer as Author diskuterar ett bredare perspektiv.
För skojs skull frågar Laura hur vi som individer ser oss inom de semiotiska fyra fälten som Tommi Vasko refererar till. Personligen är jag kanske en blandning mellan epävarma melankolikko och räiskyvä koleerikko, kanske en typisk konststuderande. Jacke skulle vilja tro sig vara en akateeminen flegmaatikko och kanske en aning kirkasotsainen sangviinikko. Merle är en kirkasotsainen sangviinikko eftersom hon tycker om att fokusera på problemlösning, men skulle samtidigt vilja vara mer som en räiskyvä koleerikko. Laura håller med Merle, hon drömmer också om att kunna tänja på gränser mera.
Aggie Toppins skapar, lär och skriver om grafisk design. Hon arbetar på fakultetet i Wahsington University i St. Louis. I sin text utmanar hon oss att utforska ett nytt perspekriv på grafisk designhistoria som inte har individen i fokus, utan snarare samhället och dess underliggande krafter som styr, omformar och vägleder historien. Istället för att utforska modernismen t.ex. genom att lista upp designers och stilistiska egenskaper så utmanar Toppins oss att fundera på hur samhället såg ut före stilriktningens födsel. Istället för att fokusera på ”hjältarna” som en drivkraft i historien, varför inte granska de sociala, teknologiska, ekonomiska och politiska rörelser som påverkar grafisk design?
Vad kan vara problematiskt med att dyrka olika sorters förebilder inom historien? Genom att lyfta fram individen och framställa berättelser ur historiska händelser har man kunnat skapa olika sorters legender geom vilka människor kan förenas till större helheter som nationer, samhällen och kulturer. Det var det arbete som våra nationalromantiker gjorde i början av 1900-talet i hopp om att definiera den nationella stjälen. Historia är lättare att skriva ifall vi följer vinklingar från olika viktiga människors perspektiv, eller ifall vi bryter upp tidslinjen i kortare mer lättsmälta berättelser med en klar början, mitt och slut.
Genom att se på historiska berättelser genom detta perspektiv begränsar vi vår uppfattning av historien. Världen var inte en berättelse centrerad runt en persons prestationer. Precis som idag så är världen en enorm röra av olika socioekonomiska, kulturella, ideologiska och intellektuella makter som oavbrutet är i kamp med varandra. Ifall vi skulle studera vårt samtida samhälle ur perspektivet av Sanna Marins prestatioer t.ex. tror jag att vi lätt skulle inse att det finns flera variabler som inverkar hur samhället fungerar. Det är inte en endaste persons insats som påverkar.
Givetvis kan det hjälpa att väcka ens intresse och inspirera en att lära sig mer om historien. Vi människor är intresserade av människor, och jag tror inte att vi kan undvika det. Genom att motsäga sig berättelser och individens roll i sitt samhället tror jag att vi även stänger dörren för sagornas lärorika inflytelserikhet. Representation är viktig då det gäller att berätta historia. Genom att berätta för esidiga berättelser glömmer vi bort att historia tillhör oss alla.
Jag tror även att människors perspektiv låter oss förstå det samhälleliga kontextet bättre. Genom människornas individuella synvinkel kan vi verkligen förstå hur samhället fungerade på mera än ett sätt. Det väcker frågor. Ett praktexempel är Anne Franks dagbok. Givetvis kan vi läsa om fascismen och studera dess framskridande i europa under 1900-talet för att lära oss om hur vårt samtida samhälle har formats och omformats under åren. Vi lär oss om en värld som är främmande från våran egen, och det kan vara lätt att förlora verklighetsuppfattningen då man läser om historiska händelser som länge sedan har passerat. Genom att läsa om Anne Frank känns det som om vi själva skulle leva oss igenom den värsta tiden i Europas historia. Det ger oss ett perspektiv och förankrar lärdomar som annars känns abstrakta. Vad är den konkreta följden av de samhällsattityderna som spred sig? Hur skulle jag själv agera i samma situation? Vad hindrar detta från att hända igen?
Finns det överhuvudtagen någon idé med att ha hjältar? När vi lyfter upp olika människor till hjältenivå så fokuserar vi oftast på deras mest inspirerande egenskaper. Är det produktivt? Jag tror att människor i historien ofta är lika komplicerade och problematiska som vi är idag. Ifall vi ska lära oss av historiens misstag gör vi oss en björntjänst genom att romantisera det förflutna och övervärdera våra förfäders hjältedåd.
I publikationen Extra Bold skriver Ellen Lupton om underrepresenterade historiska kreatörer inom grafisk design- och konstfältet. Genom hens text vill hen lyfta fram de sorters personer som annars har varit förbisedda, vilket har hidrat representation.Genom texten poängterar Lupton hur man kan närma sig individbaserad historieberättelse. Hen lyftar också fram att grafisk design är mycket långt ett sammarbete mellan flera olika människor. Genom att inte nämna det grupparbete som ligger bakom flera projekt förstärker det tanken bakom hjältar eller genier som helt enkelt är har en medfödd begåvning.
Ett liknande felaktigt tankesätt som lyfts fram är tanken om att någon viss uppfinning, stilriktning eller ideologi kan födas. Det får det att låta som att det har funnits en punkt i tidslinjen som en endaste idé har kunnat formats och utvecklats från, vilket upprepar den felaktiga tanken om att historia har en början, mitt och slut.
Att fokusera på individer är inte nödvändigtvis ett problem då det kommer till att berätta historien, men då man gör det måste historikern vara kritisk då det kommer till urskiljningen av berättelsen. Det gäller även att ta i beaktande de olika sorters individer som har blivit förbisedda då man tidigare skrivit historia eftersom att det kan vara ett gott tilfälle att öka representation och förebygga fördomar om folkgrupper, minoriteter och ideologier.
Puheenjohtaja: Jacob Söderström
Kirjuri: Laura Rajalin
Kriittinen lukupiiri, toinen tapaaminen 1.11. maanantai
Kokoonnuimme itselleni uuteen paikkaan Tiedekulmaan Helsingin yliopiston laitamille. Hot tip: kahviin kuuluu santsi! Kun istuuduimme pöydän ääreen, päätimme yhdessä virkistää hieman muistia luettujen tekstien suhteen. Siitä oli jo aikaa kun olimme tekstit lukeneet. Koska edellisen periodin pääkurssi oli loppujen lopuksi aika vaativa, emme olleet löytäneet kaikille sopivaa aikaa toiselle lukupiiri tapaamiselle joten se jäi tällä kertaa aika viime tinkaan.
Lukupiiri alkoi nyt siis sillä, että Pomodoro-metodia hyväksi käyttäen, luimme tekstit vielä nopeasti läpi ja selasimme muistiinpanot. Tämän jälkeen puheenjohtajamme Jacob, ystävien kesken Jacke, piti alustuspuheenvuoron. Sukelsimme suoraan syvään päätyyn ja Jacke esitti meille kysymyksen: Onko rajoittavaa keskittyä historian sankareihin ja voiko se olla ongelmallista jos liiallisesti keskitytään yksittäisiin henkilöihin? Aloimme purkaa siis ensimmäisen tekstin Can We Teach Graphic Design History Without the Cult of Hero Worship? (Aggie Toppins, 2020) sisältöä.
Mietimme kuinka nykyään historian tutkimuksessa on pinnalla se, että pitäisi yrittää ymmärtää ja tutkia miksi asioita tapahtuu ja miten tietynlaisiin lopputuloksiin ollaan päädytty. Artikkelissa vedotaan vahvasti siihen, että suunnittelijat eivät tee työtään tyhjiössä vaan vallitseva maailman tilanne ja myös suunnittelijaa ympäröivä konteksti vaikuttaa vahvasti prosesseihin sekä suunnittelutyöhön. Koemme sen erittäin ongelmalliseksi jos graafisen suunnittelun historian kirjoituksessa ei oteta huomioon tätä aspektia.
Nykyäänkin graafisen suunnittelun työnkuva on erittäin yhteistyö painotteinen. Monet projektit toteutetaan tiimeissä ja yksilön työpanoksen korostuksella ei ole niin paljon painoarvoa. Mietimme miten oudolta tuntuisi nykypäivänä nostaa sankarikultin tavalla yksittäisiä henkilöitä esikuviksi kun töitä tehdään niin paljon yhdessä, yhteinen päämäärä fokuksena.
Sankarikulttiin liittyy vahvasti myös se, että jollain yksittäisellä henkilöllä on jokin suuri visio ja maailmaa mullistava näkökulma josta vain hän yksin on tietoinen ja josta tämä suuri nerous kumpuaa. Myös tietynlainen periksiantamattomuus sen vision suhteen ja itsekorostus tuntuu olevan tässä ilmiössä keskeistä. Nykypäivän suunnittelussa monimuotoisuus ja esimerkiksi saavutettavuus ovat nousseet erittäin tärkeiksi arvoiksi, ja mielestämme nämä ovat vahvasti ristiriidassa tämän nerouskultin kanssa, koska koemme näiden arvojen vahvasti pohjautuvan yhteisöllisyyteen.
Olimme kaikki myös positiivisesti yllättyneitä omien opintojen suhteen. Tähän asti graafisen suunnittelun historiaa ja konventioita on pyritty esittämään meille monesta eri näkökulmasta ja vaikka aina on parantamisen varaa ja ehkä näihin kysymyksiin on herätty aika myöhään, olemme kiitollisia että meidän ajatusmaailmaa haastetaan, eikä pääsääntöisesti esitetä vaan yhdenlaista näkökulmaa. Ja jos esitetään graafisen suunnittelun “suurmiehiä” niin pyritään antamaan sille se konteksti mistä maailmasta he ovat, ketkä ovat olleet aikalaisia ja miten he ehkä ovat päätyneet edustamaan kokonaista aikakautta ja suunnittelun suuntausta.
Mietimme myös miten artikkelissa esitettiin historia eri tarpeiden jatkumona sen sijaan että se olisi täysin tekijälähtöistä. Ajatus siitä, että kun valmistumme graafisiksi suunnittelijoiksi ja valitsemme jonkin ammatillisen sukupuun jossa pysymme hamaan loppuun asti tuntuu ahdistavalta. Että olemme vain osana jonkin graafisen suunnittelun suuntausta jonka jokin nero on joskus aloittanut. Paljon kiinnostavaa on ajatella, että kun valmistumme ammattilaisiksi olemme vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Että pyrimme keskusteluun näin ollen graafisella suunnittelulla voi olla jokin tehtävä täytettävä joka vastaa yhteiskunnan tarpeisiin. Yhteiskunnassa ja maailmassa ei kriisit tule loppumaan ja nämä kriisit tarvitsevat ratkaisuja, ei välttämättä sankareita.
Vaikka suunnittelun historiassa usein sorrutaan sankarikulttiin ja yhteisöt ja yhteiskunnallinen aspekti saattaa jäädä toissijaiseksi, mietimme kuitenkin yksittäisten henkilöiden ja tarinoiden tarvetta historiasta puhuttaessa. Ihmiset ovat erityisen kiinnostuneita toisista ihmisistä ja erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä on helpompi oppia henkilöiden kautta. On tärkeää tietää mistä tietynlaiset yhteiskunnalliset liikkeet ovat syntyneet ja mikä niitä ympäröivä maailma on ollut, mutta on myös tärkeää tutustua näiden liikkeiden suunnittelijoihin ja ymmärtää mitä haasteita he kokivat, missä he onnistuivat ja mitä he eivät ehkä ymmärtäneet.
Vaarana siis siinä, että unohtaisimme kokonaan historian henkilöt ja keskittyisimme vain kontekstiin, on kyllästyminen. Ehdotamme kompromissia, eli vastaisuudessakin voidaan keskittyä erilaisiin historian henkilöihin mutta vallitsevan maailman ja se miten henkilöt ovat päätyneet tiettyjen suuntausten kärkinimiksi kyseenalaistamista tulisi harjoittaa! Ja myös aktiivisesti tuoda uusia tarinoita historiasta esille niinkuin lukupiirin toinen kirjoitus Extra Bold: A Feminist, Inclusive, Anti-Racist, Nonbinary Field Guide for Graphic Designers, Princeton Architectural Press (Lupton, Ellen; Kafei, Farah et. al. 2021) pyrkii.
Toinen teksti mielestämme onnistuu juuri siinä mistä ensimmäistä tekstiä kritisoimme. Se tuo hyvin esille monia eri tekijöitä joista emme ole aiemmin olleet tietoisia, mutta jotka kuitenkin ovat olleet tärkeitä graafisen suunnittelun kehityksessä. Puhuimme kuitenkin myös siitä, että pitäisikö nykyään pelkästään yrittää nostaa heitä jotka ovat jääneet marginaaliin ja unohtaa täysin suunnittelun suurnimet jotka ovat vuosikymmen toisensa jälkeen dominoineet alan grand old man -tyylisinä tyyppeinä. Ja myös koska monista on saattanut tulla kyseenalaista tietoa julki jälkeenpäin. Ja pitäisikö tällaisten ristiriitaisten tyyppien töitä boikotoida? Voiko suunniteltua tuotetta erottaa täysin tekijästään? Emme keksi tähän kysymykseen ratkaisua, mutta olemme vahvasti sitä mieltä, että jotta voisimme oppia historiasta on tärkeää myös pitää ongelmalliset henkilöt mukana historian kirjoissa, jotta voisimme oppia heidän virheistään. Näissä tapauksissa tulisi juurikin muistaa henkilön lisäksi myös sitä ympäröivä konteksti. Myöskin historia ei ole muuttumatonta, vaan kehittyy myös sitä mukaan kuin me nyky-yhteiskunnassa saamme siitä enemmän tietoa.
Tämän tekstin interaktiivinen Anni Albersin elämästä kertova osio oli sellainen joka jäi monella meistä mieleen. Mietimme millaisia valintoja itse teemme ja olisi kiinnostavaa nähdä vastaava kaavio omasta elämästä. Mietimme myös sitä kuinka Anni valinnoillaan tietyllä tapaa uhmasi naisen roolia vallitsevassa yhteiskunnassa, mutta myös samalla otti sen mitä naisille annettiin ja mikä voisi olla vastaava vertaus meidän maailmassa. Ajattelimme kiintiöpaikkoja ja kuinka niiden olemassaoloa kritisoidaan myös niiden näkökulmasta, jotka kyseisistä paikoista hyötyisivät. Mietimme sitä, että vaikka kiintiöpaikkojen vastaanottamisesta voi ajatella, että se on tietynlainen karhunpalvelus, niin sen voi myös ajatella niin että se on mahdollisuus muuttaa maailmaa ja sen, että käyttää hyödyksi sitä mitä annetaan voi olla osana suurempaa muutosta.
Jag tyckte mycket om Man in The Middle: The Designer (C. Wright Mills, 1958) trots att jag hade svårigheter med att börja läsa texten. Kontextet är ett post-krig USA där produktion och konsumtion kan blomstra igen, som det senast gjort under “The Roaring Twenties”. Texten är ursprungligen en föreläsning C. Wright Mills höll under “the International Design Conference” i Aspen, i Colorado.
Texten inleds med en beskrivning av “the designer” som är kusligt lik dagens konstnärer. Jag inser plötsligt hur man i denna bransch sedan länge haft ångest och skuldkänslor över det man producerar; är det konst eller inte? Jag uppskattar också mycket hur Wright Mills sammanfattar hur det är att vara människa; “None of us stands alone directly confronting a world of solid fact. No such world is available: the closest we come to it is when we are infants or when we become insane: then, in a terrifying scene of meaningless events and senseless confusion, we are often seized with the panic of near-total insecurity”. Att det är genom media och design som vår världsbild formas och att detta mönster har präglat oss.
Den visuella kommunikationens och designens makt över människan är oundviklig; reklam, infografik, tv, radio och så vidare fyller vardagen med informationen som man tror sig behöva; men då den hamnar i fel händer och missbrukas resulterar det i masskonsumtion och trender. Men vad skulle världen vara utan konst och design? “...it helps to shape and to pace an epoch, and without it there would be no consciousness of any epoch.” Människans medvetande och sensibilitet bygger på vad som tidigare varit och de motreaktioner som kommit efter.
Wright Mills kritiserar den amerikanska synvinkeln på kultur; den är ett verktyg för ekonomisk vinning och makt. Argumentet för att marknaden vill möta kundernas behov håller inte då den samtidigt ständigt skapar nya behov och begär tack vare marknadsföring. Designerns roll i detta kapitalistiska samhälle är att sälja. “To the firm and to its products he (designer) adds the magical gloss and dazzle of prestige”. “The Innovator” och andra sidan är den som kläcker idéerna, men en sådan är det svårare att få tag på. En annan slående karaktär är “The Star” som nått toppen av trenderna och är den alla vill ha, men har därmed låst in sig i ett mönster av att producera samma produkt om och om igen. “As a leader of fashions, accordingly, he is himself subject to fashion.” Du är antingen en stjärna eller så är du ingenting, och denna “mindset” har präglat oss i branschen så att vi tror på det fortfarande.
Trots att Wright Mills kritiserar designern anklagar han ändå dem inte. Han ser att de är ett offer för ett kapitalistiskt system där sträckan mellan produktion och konsumtion ska vara så kort som möjligt. Han känner igen skaparens grundsyfte som “craftsman”; man finner mening i själva arbetet utan ett behov av belöning, man är sin egen chef och man har ingen gräns mellan arbete och nöje. Jag tolkar det som att samhället saknar en förståelse för yrket och vad dess syfte egentligen är.
Om du också tyckte att texten var svårläst så kan du läsa artikeln How “Good Design” Failed Us på The New Yorkers hemsida, skriven av Nikil Saval (3.4.2019). Artikeln analyserar texten och öppnar den på ett sätt som kan hjälpa läsandet. https://www.newyorker.com/culture/cultural-comment/how-good-design-failed-us
Då Man in The Middle beskriver designerns dilemma ur ett rätt så brett perspektiv gör Messy vs Neat History: Toward an Expanded View of Women (Martha Scotford) en djupdykning i kvinnans roll i branschen. Scotfords text är också från en helt annan tid (1994), vilket visade sig vara viktigt att komma ihåg medan jag läste.
Scotford tar upp olika aspekter av kvinnans position i grafisk design under 1900-talet med hjälp av statistik och en hel del namn. Hon vill granska orsakerna till att kvinnor har haft det svårare att integreras i branschen och förklara dessa orsaker.
Ett bra exempel hon tar upp är att när en kvinna träder in i yrkesvärlden associeras hon från början med specifika produkter och kundgrupper, till exempel kosmetik. Scotford refererar till konsthistoriker Griselda Pollock; “...patriarchy does not refer to the static, oppressive domination of one sex over another, but a web of psycho-social relationship which institute a socially significant difference on the axis of sex, which is so deeply located in our very sense of lived, sexual identity that it appears to us as natural and unalterable”. Jag börjar osökt tänka på systematisk rasism och hur det finns människor som inte kan förstå att den existerar.
Scotford nämner Gutenberg och pre press, vilket genast får mig att tänka på dokumentären Graphic Means vi sett i kursen Koe: Kieli alldeles nyss - som berättar om trycktekniker genom tiderna - där det framkommer att kvinnor nog var en del av tryckbranschen men att de fick arbeta med specifika uppgifter som de ansågs klara av.
En intressant iakttagelse som jag själv inte tänkt på var att kvinnor som designers är troligare att vara högre utbildade än män, möjligtvis på grund av att det inte funnits lika mycket möjligheter för “the trade route” för kvinnor som för män, eller att en kvinna måste vara “bättre” än andra för att anses vara jämställd
I texten förekommer många påståenden om kvinnors beteende i designyrket och flera baserar sig på statistik, men jag börjar ändå fundera på om dessa stämmer eller inte, åtminstone idag? Till exempel “In design, female principles are less supervisory and more collaborative, giving equal credit to associates for design projects”. Upplever vi som designers idag att dessa påståenden stämmer enligt egna erfarenheter, särskilt som kön är så abstrakt - är denna statistik fortfarande aktuell?
Puheenjohtaja: Iréne Kirjuri: Merle
Lukupiirimme ensimmäinen tapaaminen pidettiin tiistaina 12.10. klo 13.00 alkaen Jacobin uudessa kodissa Punavuoressa. Tapaaminen kesti kaksi ja puoli tuntia ja paikalla keskustelemassa olivat puheenjohtaja Iréne, kirjuri Merle, host Jacob sekä innokas keskustelija Laura. Valoisaa lokakuista iltapäivää siivittivät upea näköala Punavuoren kattojen yllä aina auringossa hohtavalle merelle asti sekä Irénen leipoma banaanikakku.
Tapaamisen alussa puheenjohtaja Iréne esitteli ajatuksiaan ja syvensi alustustaan artikkeleista Man in the Middle: The Designer (Mills, C.W.) sekä Messy History vs. Neat History: Toward an Expanded View of Women in Graphic Design (Scotford, Martha). Hänestä oli muun muassa yllättävää, että suunnittelijoilla oli jo 1950-luvulla samanlaisia ajatuksia ja huolia, kuin mitä meillä on nykyään: ristiriidat työn taiteellisuuteen, omien taitojen riittävyyteen ja sopivaan kompensaatioon liittyen olivat pinnalla Millsin artikkelissa.
Keskustelun aluksi vertasimme artikkelissa esille noussutta, jo 50-luvulla alkanutta alaan liittyvää identiteettikriisiä siitä, miten suunnittelijan ammattitaito määritellään, kun työkalut ovat yhä saavutettavampia ja työn monetisointia ja ns. hustle-kulttuuria ihannoidaan yhä enemmän siihen, miten jo Aallon ensimmäisenä syksynä meistä tuntui, kuin meiltä odotettaisiin että osaamme jo käyttää kaikkia työkaluja.
Pohdimme artikkelin sijoittumista 50-luvun lopulle. Tuosta aikakaudesta meille tulivat mieleen Mad Men -mainosmaailma, kulutusyhteiskunta ja retail therapy. Tuohon aikaan oli valtavasti ihmisiä, joiden luovan työn tavoitteena oli miettiä, miten tavaraa saadaan myytyä. Tietysti myynnin, markkinoinnin ja mainonnan ala on nykypäivänä vieläkin valtavampi. Meille oli hauska ajatusleikki verrata 60-luvun "jysk-mainoksia" nykyajan jysk-mainoksiin. Teknologian kehittyminen ja trendit ovat johtaneet tilanteeseen, jossa 60-luvun edullisia huonekaluja kauppaava mainos voisi hyvin sopia seinälle kehystettäväksi, mutta nykyajan vastaava ei juuri millään.
Pohdimme, miten mainoksistakin on tullut jopa vielä kertakäyttöisempiä, kuin vuosikymmeniä takaperin. Kuka tahansa, joka osaa käyttää Canvaa, voi tehdä Facebook-mainoskampanjan. Entä tulevaisuudessa - ottaako tekoäly jokapäiväisen sarjatyön pois suunnittelijoiden käsistä ja mikä silloin jää suunnittelijan rooliksi? Onko esimerkiksi yliopistokoulutuksen saanut suunnittelija paremmin varusteltu, kuin nettitutoriaaleista itseoppinut suunnittelija? Millsin artikkelissa esille nousseet 1950-lukulaiset käsitykset hyvästä muotoilusta vaikuttavat aina edelleen meidänkin koulutuksemme taustalla.
Millsin mukaan 1920-luku oli graafisen suunnittelun ihanneaikaa ja hän koki, että 50-luvulla ala oli jo romahtanut. Suunnittelu oli silloin osa markkinointiteollisuutta, jossa huipulla olivat tuotteitaan mainostavat yritykset. Mainosmiehet loivat tarpeita, suunnittelijat piirsivät mainoksia ja hierarkiassa alimpana olivat kuluttajat. Jacob nosti esille kysymyksen suunnittelijan roolista tänä päivänä - onko se edelleen samanlainen, eli onko työmme keskiössä edelleen mainosteollisuus, vai mikä roolimme tulee työelämässä olemaan? Ajatelimme, ettei tulevaisuutemme tarvitse olla vain markkinointiviestinnän sisällöntuotantoa, vaan alamme hiljalleen ymmärtää kaikkia niitä vastuita ja vaikutusmahdollisuuksia, joita visuaaliseen viestintään liittyy. Huomaamme yhä paremmin, miten voimakkaasti suunnittelu ja muotoilu vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään, ja niinpä vaikkapa saavutettavuus on alallamme tärkeä ja ajankohtainen aihe.
Lopuksi pohdimme vielä kulutusyhteiskunnan syntyä sodan jälkeisillä vuosikymmenillä. Voimakas väestönkasvu, sodan aikaan tehostettu teollisuus ja huonekalukäyttöön uudelleen valjastetut sotateollisuuden tehtaat sekä kaipuu raikkaudelle ja uudelleenrakentamiselle saiva aikaiseksi sekä voimakkaan kysynnän että voimakkaan tarjonnan edullisille ja toimiville kalusteille ja tuotteille. Sodan traumojen ja niukkuuden jälkeen kulutus ja yltäkylläisyys olivat ymmärrettäviä tarpeita ja tavoitteita. Myös kylmän sodan aikainen amerikkalaisuuden ihannointi vaikutti varmasti kulutuskulttuurin yleistymiseen. Keskustelimme myös siitä, miten paljon triviaaleiltakin tuntuvien kulutustuotteiden suunnittelu vaikuttaa ihmisten tunteisiin ja muistoihin, ja miten suuri vastuu suunnittelijalla on jopa merkityksettömältä tuntuvien töiden parissa. Esimerkkinä tästä, osalle meistä oli selvä sukupolvikokemus saada 90- ja 2000-luvuilla suoramarkkinointikirjeitä postitse, joissa houkuteltiin tilaaja-arvontoihin kiiltävillä tarroilla tai hypisteltävillä arvoilla. Silloinen roskaposti oli lapsille niin elämyksellistä, että muistelimme sitä jopa vuosikymmeniä myöhemmin.
Scotfordin vuonna 1994 kirjoittamassa tekstissä Messy History vs. Neat History: Toward an Expanded View of Women in Graphic Design oli taas täysin erilainen ajallinen konteksti. Pidimme hänen tavastaan eritellä sotkuinen ja siisti historia ja arvostimme tekstiä hienona resurssina naissuunnittelijoista, joihin voisimme tutustua tarkemminkin. Scotford teki ansiokasta työtä pyrkimällä täydentämään graafisen suunnittelun historiaa niin monella nimellä, kuin mahdollista.
Pohdimme, miten tekstissä mainittujen gutenberg-painokoneen ja prepressin aikaan alalla oli todennäköisesti hyvin monia naisia, jotka työskentelivät miestensä kanssa, mutta heidän nimensä eivät jääneet historiaan. Mietimme, miksi naiset olivat 90-luvulla enemmän koulutettuja, kuin miehet, miksi naisille oli vaikeampaa päästä oppisopimuskoulutukseen, miten naisten tapa tehdä suunnittelutyötä on yhteistyöorientoituneempaa ja tasavertaisempaa, kun miesten roolit ovat usein valvovia, ja miten silloin ja nyt suhtaudutaan naisiin pomoina.
Toisin kuin tekstissä sanottiin, meillä ei ole juuri miesopettajia, naiset kouluttautuvat nykyään edelleen miehiä enemmän, miehille on edelleen helpompaa saada tunnustusta tekijöinä ja naiset joutuvat todistelemaan taitojaan enemmän. “A woman needs to better to be equal”. Grafian statistiikan mukaan miessuunnittelijoiden keskipalkka on yli tonnin suurempi, kuin naisilla, ja silti suurin osa visuaalisen viestinnän muotoilun opiskelijoista on naisia. Jäimme miettimään, mihin ihmeeseen naiset oikein katoavat työelämäpolulla - jäävätkö he palkkakuoppaan vai vaihtavatko alaa? Koimme myös, että alalla on Scotfordin tekstiin verrattuna paljon enemmän naisia ja queer-ihmisiä ja olisimme halunneet tietää, missä vaiheessa tämä muutos tapahtui, mutta keskustelu oli hankalaa ilman ajankohtaisten tilastojen tukea.
Koemme, että yhteiskunta on tehnyt suuria harppauksia tasa-arvon suhteen (enää ei ajatella, että naisen on hyvä opiskella suunnittelua, jotta hänestä tulee hyvä vaimo jollekin suunnittelijalle), vaikka naisten tilanne miehiin nähden ei loppujen lopuksi ole kovin erilainen tänä päivänäkään (rakenteet ovat niin vankkoja ja näkymättömiä, että meidän on edes vaikea kuvitella toisenlaista todellisuutta). 1950-luvulla miehet suunnittelivat tuotteen ja loivat kulutustarpeita naisille, jotka olivat kuluttajia. Mietimme, miltä näyttää maailma, jossa naiset suunnittelevat naisille. Onko feminiininen tekeminen yhteisöllisempää ja vastavoima maskuliiniselle, hierarkkiselle nerouskultille?
Lopuksi moni meistä totesi, että Scotfordin teksti tuntui vakeasti lähestyttävältä ja hänen esittelemänsä diskurssi epäkiinnostavalta. Meitä häiritsi tekstin 90-luvulta tuttu polarisoiva näkökulma, jossa “miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta”. Kirjoittaja mietti paljon naisen roolia ja käytti esimerkkinä roolien vaihtamista päittäin, mikä tuntui meistä ajoittain vanhentuneelta tavalta käsitellä tasa-arvoa. Mietimme, millä tavalla käsiteltynä aihe olisi ollut meille kiinnostavampi ja esille nousivat naisten ja queer-ihmisten rooli alalla, varsinkin heidän yliedustus kouluissa ja friikkuina ja jokin uusi ja tuore näkökulma meitä nykypäivänä rajoittavien rakenteiden näkyväksi tekemiseen tai ilmiöiden ja mahdollisten tulevaisuusskenaarioiden selittämiseen. Mietimme myös, että teksti saattoi olla vaikea omaksua, koska feminismin diskurssi graafisen suunnittelun kontekstissa ei ollut meille vielä tuttua.
Yhteenvetona totesimme, että konsumerismi ja feminismi ovat meille hyvin tuttuja aiheita muistakin konteksteista, joten tämänkertaisten tekstien aiheet eivät tuntuneet kovin jännittäviltä. Silti ne molemmat aiheuttavat meille jatkuvaa ristiriitaa jokapäiväisessä elämässämme, joten oli tärkeää ymmärtää niiden vaikutuksia myös alamme näkökulmasta. Meissä herätti toiveikkuutta, miten pitkälle jo nyt on tultu, ja miten paljon feministisillä arvoilla on vielä annettavaa - sekä vaikuttavuuden että merkityksellisyyden osalta. Tämä oli hyvä aloitus kriittiselle lukupiirillemme.