Lauri Soinin 'Runopisareita' on Projekti Lnnrotin julkaisu n:o 2241.
E-kirja on public domainissa sek EU:ssa ett sen ulkopuolella, joten
emme aseta mitn rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen
suhteen.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lnnrot.




RUNOPISAREITA

Kirj.

Lauri Soini





Helsingiss,
Kustannusosakeyhti Otava,
1895.






SISLLYS:

Pisareita.
Yls!
Vala isnmaalle.
Kuni tammi tarhalatva.
Suomen tulevaisuus.
Suoraan vaan!
Ennen ja nyt.
Oisko isin henki tuo?
Miks' on maassa krsimyst?
Vuoden pttyess.
Ahkeroi!
Sunnuntaina.
Lemmetn liitto.
Vanha mieronmies.
Kotona jos olla vois!
M en voi olla siell.
Taaton neuvo.
Satakieli.
Kuusikossa.
Hehku, rinta!
Riehu, myrskytuuli!
Kevn oikkuja.
Keviset jt.
Yliopiston kirjastossa.
Vapaus voittaa!
Se lienteytyy.
Kuusi ja koivu.
Eests lydt.
Kyyhkyselle.
Tie ja thti.
Hyv siemen.
Kahdenlaisia kuulioita.
Kaksin.
Lemmen terheniss.
Oon kuni hurja oronen.
Kallein omaisuus.
Uusi kotimme.
Jos tahdot, impi vain.
Hienottarelle.
Udutar.
Petetty.
Muistolaulu.
Tulen tienoolla.
Tuolla minun mielitietty.
Kuin orjanruusu.
Eptietoinen.
Monihyvinen.
Kypsy saa pellon vilja.
Ihme.




Pisareita.


    Salomaalla sammalesta
    Henki tuores henkeli,
    Utu untelo yleni
    Kevtpivn paistaessa.

    Utu tuores tuoksahteli
    Pyrkien yh ylemm;
    Lksi pilvyen pienn
    Ilmankantta kaartamahan.

    Pirskutteli pilvi pieni
    Tullut synklt salolta
    Pienosia pisareita,
    Vihmeheisi vetosen.

    Pienosista pisareista
    Toiset lehdille lehahti,
    Kuhahteli kukkasille,
    Niill hetken heiluellen
    Lailla helmen hopeaisen,
    Kunnes idn irju viima
    Kukan nuppua nujersi,
    Vartta vnteli vkisten,
    Puotti pienosen pisaran,
    Uuvutteli unholahan.

    Pisareista pienosista
    Toiset tulla tuiskahteli
    Likkyville lainehille,
    Seln siintvn vesille,
    Sinne peittyen perti.
    Toiset tuulen tyntmin
    Vaapsahtivat vuoristolle,
    Siell uupuivat ijksi.
    Kovan kallion kolohon.

    Mutta muutamat putosi
    Kostukkeeksi kynnksille,
    Vainioille vihrehille,
    Niittylille nntyville.

    Jospa joutuisi jokainen
    Pienen pienikin pisara
    Kostukkeeksi kynnkselle,
    Kylvetylle kunnakselle! --
    Silloin siintv, sorea
    Kukka kaunis kasuaisi,
    Vilja viihtyisi vihanta
    Suomen suurilla saloilla,
    Synmailla synkeill.




Yls!


    Korvessa kulkee eellehen pienoinen joukkokunta,
    Sen tiell murrokoita on ja kylm talvilunta.
    On vanhuksia joukossa ja kansaa myskin nuorta,
    He pyrkii korven reunalle korkeeta kohden vuorta.

    On monta vaaraa, vastusta ja paljon seisokkeita,
    Mont' kertaa ollaan eksy ja tehdn polvekkeita,
    Vaan eell miehet viisaimmat ne oikeahan johtaa,
    Ly jlkijoukko merkki ja viitat yls nostaa.

    Niin kulkee joukko vitkalleen tietnt taipaletta,
    Uus ura aukee kansalle vaeltaa vastuksetta.
    Mut monta uupuu korpehen kun voimat hervahtaapi
    Ja korven synkn ktkhn nuot raukat jd saapi.

    Mut urhot vahvat vitkalleen lhestyy korven laitaa
    Ja vihdoin lpi lehvien he aukon nhd taitaa.
    Ja tuota kohden uljaasti nyt joukko asteleepi
    Ja matkan mrn lydlt jo rinnat riemuitseepi.

    Niin pstn korven reunalle ja siihen joukko jpi
    Ja helpotuksen huokauksen nyt urhot henghtpi.
    Siin' henki tuores, vienonen tuoksuupi sammalesta
    Ja hienon hieno tuulonen henkilee luotehesta.

    Ja maahan plle sammalen nyt miehet istahtaapi,
    Nyt heilt raajat raukenee, uupuupi, uinahtaapi.
    Mut maasta usvaa henkilee mieslauman tienohilla
    Ja peitt urhot uinuvat pehmeill untuvilla.

    Niin siin joukko pienonen rauhassa uinuaapi
    Ja matkapuuhat mielestn se siin unhottaapi. --
    Mut vihdoin joukko nuorien jo nousee valvehille
    Ja rohkein heist huudahtaa miehille nukkuville:

    "Jo yls, joukko, joutukaa, matkalle lhtekmme,
    Ei olla viel perill, vaan sinne pyrkikmme!
    Vain hiukan piv pilkist meill' usvan katvehessa,
    Mut nhd me sen tahdomme tydess loistehessa!

    Siis joutukaatte! Ylspin yks'voimin rynntkmme,
    Siell' usvain ylpuolella varmasti kerran nmme
    Me puolenpivn pivyen, sen tosiloistavuuden,
    Siell' vapaavallan lydmme, maan ihanaisen uuden!"

    Vaan vakaamielet vanhukset kyljelleen knnhtpi,
    Yks'mielisesti yhteissuin nuorille nnhtpi:
    "Pois lhdn touhu heittk, unelle uupukaatte,
    Te huudollanne huimalla pois rauhan meilt saatte!

    Tuo turhaa on kun vuorelle luulette psevnne,
    On vuoren rinta louhuinen, siell' murtuu elmnne.
    Te tll meidn tavalla rauhassa nukkukaatte
    Ja thn korven reunalle uus pelto perkakaatte!"

    Niin lausuu joukko vanhojen ja paikallensa jpi,
    Mut nuorten joukko intoisa vain yls rynnistpi --
    Ja ilma seestyy yhtenn kun tullaan ylemmksi
    Ja pivnter lmmitt jo ilman lempeemmksi.

    Ja halki usvan ylemms tuo joukko aina saapi,
    On eell pojat uljaimmat, ne siell huudahtaapi:
    "Vain yls, yls rynntk, usvien ylpuolla
    On ilma raitis, puhtonen ja toivonmaa on tuolla!"

                                         1895.




Vala isnmaalle.


    Kotilahden rantamalla
    Kalliolla korkealla
    Istuskelen aateskellen,
    Isnmaata ihaellen.

    Suomen luonnon suloisuutta,
    Suvi-illan ihanuutta
    Silmilless siintville
    Kiit aatos taivahille.

    Sydmeni syttyvksi
    Tunnen tulenkipinksi,
    Kotilehdon koivahille
    Noin ma kuiskin kuuluville:

    Sulle, sulle ainoalle,
    Kotimaalle rakkahalle,
    Elontyni annan sulle
    Jos on voimaa suotu mulle!

    Armas maani, vapauttasi,
    Kunniaasi, lakiasi
    Tin ja toimin puollustella
    Tahdon aina miehuudella.

    Armas kansa, vannon sulle,
    Onnesi on onni mulle!
    Herravallan salonlasta
    Soisin la'ata sortamasta!

    Niin m kuiskin koivahille,
    Kallioille kivisille;
    Nyt sen taasen kuuluville
    Huudan taistoveljyille.

                     1895.




Kuni tammi tarhalatva.


    Niin on kansa kalevainen
    Kuni tammi tarhalatva,
    Jykk oksainen, jykev.

    Paljon tammi tarvitseepi
    Paistetta kevisen pivn
    Ennen kuin se ennttpi
    Lehvt lehtihin pukea --
    Kauvan tammi tarvitseepi
    Harmajan halata hallan
    Ennen kuin se hellittyypi,
    Luopi maahan lehtyens.

    Kauvan kansa kammoaapi
    Ulkomaista mahtavuutta --
    Kauvan taasen tallentaapi
    Mihin kerran mielistyypi:
    Niin on kansa kalevainen
    Kuni tammi tarhalatva,
    Jykkoksainen, jykev.

                     1894.




Suomen tulevaisuus.


    Oi josko vuotta tuhannen
    Tuntisi tulevaista,
    Ja koko ajan seuraten
    Sukua suomalaista
    Kun elisi, niin tietohon
    Sais synnyinmaansa kohtalon!

    T maamme onko armahin
    Sallittu sortuvaksi,
    Miehemme hurmevirtoihin
    Johdettu joutuvaksi;
    Vai saammeko me orjana
    Vain vaijeta ja -- vaipua?

    Vai onko sankarmainehin
    Maa isin mahtavaksi
    Nouseva, lipuin liehuvin
    Vapautta nauttivaksi --
    Ja onko Suomen soittokin
    Taas soipa nin sointuvin?

    Niin on jos valon virrallen
    Sen kansa kiiruhtaapi
    Ja kansan lapsi jokainen
    Kyllikseen juoda saapi
    Totuuden kultamaljasta --
    Maa uljas toipuu Suomesta!

                         1893.




Suoraan vaan!


    Kuin vanha, vr kiertotie
    On jp hylkyriksi,
    Kun oikaisahan uusi vie,
    Ky suunnat selvemmiksi --
    Niin nuori Suomi kulkekoon
    Vain suoraan, salvat ratkokoon
    Se miesn, ryhdikksti!

    Niin -- vanha polku rauhaisaa
    Ois kyd kaartamalla,
    Mut elon taiston mellakkaa
    Vain onkin maailmalla.
    Jos tarvis on, niin taistellaan,
    Siis, nuori Suomi, suoraan vaan
    Kuin tulta oisi alla!

    Sen nuorten joukko muistakoon,
    Ett'eip uinumalla
    Uus ura aukee murrokkoon,
    Mut tyll toimekkaalla.
    Ei sikht saa vuortakaan
    Jos mielinemme voittamaan --
    Siis -- suoraan ilomiell!

    Jos pelottaa y hirmuillaan,
    Se on vain oma syymme;
    Jos tosi-innoin taistellaan,
    Ei joudu hukkaan tymme.
    Uus aika luo jo valoaan --
    Siis, nuori Suomi, suoraan vaan!
    Pois kannot tielt lymme!

                            1894.




Ennen ja nyt.


    Seutua monta maastamme,
    Saloista, saaristoista,
    Muistoisaa lytyy kansamme
    Tuimista taisteloista.
    Ois paljon niit laskien,
    Nyt kyn m Krnkoskellen.

    Niin synkk muuri seisoopi
    Nyt muistonamme siell,
    On moni urho kansani
    Siell' kuollut ilomiell.
    He meidn eest kuolivat,
    Nuo rauniot sen kertovat.

    Pien puro juoksee rauhassa
    Pensaitten katvehessa,
    Se tuimemmassa vauhdissa
    On isin hurmehessa
    Virrannut miekkain huiskaissa
    Ja surmanuolten tuiskaissa.

    Kauniina kukkii seutu nyt,
    Lehdist lemuaapi,
    Pensaat on puron peittnyt,
    Siivekkt sirkuttaapi, --
    Nyt luonto juhlii, leikkii vaan,
    Kuin totta ei ois ollutkaan.

    Mut urhotkin nuo rauhassa,
    Miekkoiset miehet maamme
    Jo nauttii rauhaa haudassa,
    Me, me nyt vuoron saamme;
    Mut pois me miekat hyljtn
    Ja valonvoimin rynntn.

                Krnkoskella 1892.




Oisko isin henki tuo?


    Kauvaksi aatos harhailee
    Luontoa katsellessa.
    Mi sulohmy leijailee
    Kesll lehdikossa!
    Kuin tytelist, tenhoisaa,
    Kuin vienoa, kuin utuisaa,
    Kuin pyh, kuinka eloisaa
    On luonto kaikkialla! --
    Ois, oisko isin henki tuo
    Mi tuoksuellen tulee luo?

    Niin, ehk sielut isimme
    Liitelee luonnossamme,
    Katsellen kuinka kansamme
    Nyt kest vaivoissamme.
    Ja siksp onni Suomessa
    Ain kartuu vain, kun ilmassa
    On isin henki elossa
    Turvana toimissamme. --
    On, on se isin henki tuo
    Mi tuoksuellen tulee luo.

                     1893.




Miks' on maassa krsimyst?


    Miks' on maassa krsimyst?
    Oishan onni suotuisampi?
    Miks' on yt olemassa,
    Oishan piv ihanampi?
    Miks' on suotu sorrantata,
    Saishan vallita vapaus? --

    Siks' on maassa krsimyst
    Kuni huolen huntusitta
    Arvoton ois onni meille.
    Siks' on ykin olemassa
    Kuni ilman yhyett
    Ei ois pivyen valoa.
    Siks' on suotu sorrantata,
    Ett vois vallita vapaus
    Kahlehitten katkettua.

                      1895.




Vuoden pttyess.


    Taasen uutimensa sulki
    Mennyt vuosi vaiheineen,
    Ajanmeren aalto kulki
    Valkamalle vaahtoineen;
    Aate kahlehia vailla
    Ei vain liiku aallon lailla --
    Milloin, milloin liikkuukaan!

    Moni laiva lainehilta
    Laski elon rantahan,
    Eksytteli elonilta
    Monta haudan helmahan;
    Rahavalta vaisealle
    Ei vain murru mullan alle --
    Milloin, milloin murtuukaan!

    Ajan virta aaltoaapi,
    Vuodet viepi vauhdillaan,
    Vuoroin surut, riemut saapi
    Ihmisrinnat kuohumaan;
    Hengenvalta vapauttahan
    Ei vain pse nauttimahan --
    Milloin, milloin psseekn!

                           1895.




Ahkeroi!


    Jos huolen hyrskyt purteesi
    Rajuna aaltoaapi,
    Jos pyrintsi, toiveesi
    Vastukset vaimentaapi --
    Et varmaan _ahkeroi?_

    Jos toivot viljan vihren
    Sa maasta nousevaksi
    Niin kuoki, kynn yhtenn,
    Maa kaiva kuohkeaksi --
    Ja aina _ahkeroi!_

    Jos taidon, jospa kunnian
    Sa toivot voittavasi,
    Jos tahdot tunnon puhtahan
    Silytt rinnassasi --
    Niin aina _ahkeroi!_

    Jos tyynen rannan saavuttaa
    Sa tahdot maailmassa
    Ja tosi-onnen omistaa
    Elossa tulevassa --
    Niin sinne _ahkeroi!_

                  1895.




Sunnuntaina.


    On vienontyyni aamu sunnuntain,
    Niin hiljaksehen luonto uinuu vain,
    Niin hiljaa taas on pinta lahtosen,
    Kun pois jo souti kirkkovenhonen.

    Lahdesta taasen lhtee venhonen
    Niin hiljaan edelleen vain liukuen.
    Ei kirkolle ny vievn venhon tie,
    Se saarehen vain salmen suussa vie.

    Mies tupaan venhostaan ky suruinen,
    On jossa joukko koolla pienoinen;
    Siell' veli veljelleen suo surujaan
    Ja painavia syntitaakkojaan.

    Siell' veli veljyttns lohduttaa
    Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa,
    Siell' jokainen on yhdenvertainen
    Ja rauhan henki tytt huonehen.

    Saaresta lhtee pieni venhonen
    Niin vinhakasti eespin kiiten.
    Mies jntevsti soutaa airoillaan,
    On taivaan loiste hll poskillaan.

                               1894.




Lemmetn liitto.


    On pivn pitkn pksytysten
    Mies korven kanssa taistellut,
    On sinne maahan vieretysten
    Lehviset kuuset rauvennut.
    Kun illan hmy kuusikossa
    Vihreiset lehvt tummentaa,
    Mies kotiin kirves kainalossa
    Jo uupuneena astahtaa.

    Siell' kodin pienen kynnyksell
    Jo vaimo vastaan kiiruhtaa,
    Vaan eip lemmen silmyksell
    Hn miestn tahdo armastaa;
    Mut uhkuu rinta katkeruutta
    Ja tulta sihkyy silmistn,
    Soi ni vihan vimmakkuutta
    Kun tyhjent hn sydntn.

    "Sun kuka kski taaton luota
    Minua tulla narraamaan
    Ja tnne hkkeliisi tuoda
    Puutteessa aina huokaamaan!?"
    Kun kaikk' on "huolet" huovennettu,
    Noin pttyy saarnat katkerat,
    Vaan silmin hehku sammutettu
    Ei oo, eik' katseet raivoisat.

    Mies allapin on, minknmoista
    Ei nt pst huuliltaan,
    On rinta tysi kai helmoista,
    Hn hiljaa huokaa huolissaan.
    Aamulla tyhn kaihoissansa
    Hn astuu eest perehen,
    Taas siell huolet rinnastansa
    Pois kukkuu korven kknen.

                         1894.




Vanha mieronmies.


    Penkin pss istuissahan
    Mieronmiehen miettehet
    Luisuu lapsuusmuistoissahan,
    Kuvat sielt kaunoiset
    Sielun silmn kuvastaapi, --
    Uni silloin voiton saapi.

    Vanhus nukkuu, unissahan
    El ajat armahimmat:
    Hn on lapsuuskodissahan,
    Siell siskot, vanhemmat
    Hnt hellii lempiellen,
    Hnkin laulaa riemuellen.

    Unikuvat nuoruutehen
    Sielun siivittelevt,
    Kera neidon armahaisen
    Kukkatiet kiitvt...
    Mutta -- neidon kaunokaisen
    Viepi tuoni, ihanaisen!

    Tuosta vanhus tuskissahan
    Havahtuupi unestaan,
    Hetken on hn iloissahan,
    Tuska kun ol' unta vaan...
    Mutta -- elo synkempihn
    Oli hll ilmisshn!

                     1895.




Kotona jos olla vois!


    Pien mkki luona kuusien
    Vain lemmitty on mulla.
    Ain muistan korven vilpoisen,
    Sen humun, hengen tuorehen;
    Sinn' symen halaa tulla.
    Kuin muinen siell huiskisin
    Ja kuusten virtt kuulisin.

    Ma muistan lehdon raikkahan
    Lehdill liehuvilla
    Ja muistan lahden rauhaisan,
    Sen pinnan vienon loiskinnan
    Ja ruohot rantamilla --
    Jos siell aina olla vois,
    Se suurin onni mulle ois!

    Ma muistan tuvan pienosen,
    Sen lmmn leppoisimman
    Ja idin helman helln sen
    Ma muistan aina lmpsen
    Ja katseen rakkahimman --
    Oi, onni mulle nytkin ois
    Jos idin laulu korviin sois!

    Ji kotiin onni, krsimn
    Mun tytyi maailmalle;
    On kaiho karvas matkassain,
    Mut muistot lohdutuksenaan
    Ne seuraa kaikkialle --
    Siis rintain huokaa: onni ois,
    Oi, kotona jos olla vois!

                        1893.




M en voi olla siell.


    Lpi elontieni sielussain
    Yks' kuva armas silyy,
    Se surussain ja riemussain
    Vain arvokkainna pilyy.
    Lapsuuden koti pieni on
    Tuo kuva unhottumaton --
    Vaan voi en olla siell.

    M lasna siell uinailin
    Unelmat herttaisimmat,
    Pelloista kodin perkkailin
    Vainiot vihannimmat.
    M siell tunsin tuntehet
    Niin viattomat, vienoiset --
    Vaan voi en olla siell.

    Mun yltyi sielu isoomaan
    Tiedonpuun omenoita,
    Epill alkoi toiveitaan
    Ja utu-unelmoita;
    Aatteita alkoi etsimn,
    Totuuden tielle pyrkimn,
    Sai ihanteensa siell.

    Vaan vanha taatto kauhistui
    Mun koiton "kiihkoiluista".
    "Tuo poika", lausui, "hullaantui,
    Ei _leip_ tule nuista".
    Hn tiedon kielsi kerrassaan,
    Kuin sein seisoi kiellossaan. --
    Siks' voi en olla siell.

    Me kauvan, kauvan taisteltiin,
    Hn seisoi horjumatta;
    Kun vihdoin viimein vaijettiin
    Ji kumpii kaatumatta.
    M vistyin, eln aatteillen',
    Hn el leivn etehen --
    Siks' voi en olla siell.

                      1895.




Taatom neuvo,


    Niin hiljaa illan henki soi,
    Se vaivojansa vaikeroi,
    Huokailee huoliansa.

    Tuo utuvirsi ikuinen,
    Tuttuni sulosointuinen
    Taas uus on -- uudestansa.

    Se soittaa rintaan mennehen
    Niin pyhn muiston muinaisen
    Taattoni tanhuilta. --

    Se oli ilta sunnuntain,
    Ma istuskelin kaihoissain
    Rannoilla kotosilla.

    Mun oli lht maailmaan
    Sen kiertoteit kulkemaan,
    Siks' kaihostui mun rinta.

    Niin siin tunnin, toisenkin
    Ma istuin. -- Vanhan taatonkin
    Nin luoksein tulevaksi.

    Hn hiljaa astui, arvellen,
    Kuin takaperin aikoen,
    Vaan tuli luokse asti.

    Hn lausui -- ni hiljalleen
    Vrhti, kuulin selvlleen --
    Hn lausui lauhkeasti:

    "No, milt tuntuu; erota
    Pois pienen kodin suojasta
    Laajoille aavikoille?" --

    "Tok' oisin tll mielellni,
    Jos ei ois pakko lhtein
    Maailman matkateille."

    Niin virkin, katseen vanhukseen
    Loin, ninp suuren kyyneleen
    Poskella ryppyisell.

    Kuin kaunihilta nyttikn
    Tuo vanhus sarkaliivissn
    Ja kyynel poskuella!

    Niin hiljaa huokui kuusonen
    Suruista virtt laulellen --
    Ja taatto lausui mulle:

    "Oot nuori, tahdot maailmaan
    Sen kuohukoita tuntemaan,
    En siit sua moiti.

    Niin, koita, poika, koita vaan!
    On _tiet_ hyv hyrskyt maan,
    Kun ei vaan niihin sorru."

    Niin lausui hn ja maailmaan
    M lksin sitten matkaamaan
    Pois taattovanhan luota.

    Ma jouduin elon kuohuihin,
    Tuon illan pian unhotin,
    Purjehdin karikossa.

    Vaan nyt ma taaton kyyneleen
    Ja neuvon muistan uudelleen,
    Nyt vasta vaaluvoissa.

    Mi onni oisi ollutkaan,
    Jos unhottanut milloinkaan,
    Sit' ois en aavikoissa!

                     1893.




Satakieli.

("Lastuja" luettuani.)


    Kukkalaakson laitamalla,
    Leppoisassa lehdikss
    Liverteli lintu pieni,
    Satakieli kaunokainen.

    Koko luonnon laulukunta
    Silloin ntns alensi,
    Kuulostellen kummastellen
    Soittajata sulosuista,
    Jonka helkynt hele,
    Virsi vieno vieryellen
    Yli lehtojen levisi.

    Hetken helkyteltyns
    Tuo on soittaja sorea
    Lehahtihe lentmhn,
    Kohden pilvi kohosi.

    Miksi soittaja sorea
    Kohden pilvi kohosi,
    Kohosiko kuullaksensa
    Enkel-laulua iloista
    Taaton luota taivahasta?

    Siksi soittaja sorea
    Kohden pilvi kohosi:
    Sielt silmellksens
    Kansan suuria suruja,
    Synten piirtoja syvi.

    Sitten tuolta tultuansa
    Lintu lemmest liversi,

    Soitti syntyj syvi,
    Ilmoitteli ihmehi;
    Soitti suurille _sopua_,
    _Vapautta_ vangituille,
    _Totta_ soitti sikkymtt.

                        1895.




Kuusikossa.


    M pivn mailleen vaipuessa
    Jo auran jtn kdestin
    Ja kotikorven katvehessa
    Ma istun rauha symessin.

    Vienosti kuuset huokaileepi,
    Hiljalleen illan henki soi;
    Tuo svel kaikui sydmeeni
    Ja soinnun heikon siell loi.

    Mun sydn silloin soitteleepi
    nett kaihosointujaan,
    Vaan vihdoin rintan' aukeneepi
    Ja neen laulaa tunteitaan.

    Niin hiljaa laulaa virsins
    Mun ni heikko, soinnuton
    Ja kuuset soittaa lehvins
    Mun mukaan heikon laulelon.

    Jos sattuis laulelmista noista
    Yli korven kaiku kuulumaan,
    Niit' ells moiti, kuusikoista
    Ei taide-soinnut kaijukaan.

                           1894.




Hehku, rinta!


    Miksi, miksi nuori rinta
    Raivoelet rauhatonna,
    Miksi rauhan riistt multa,
    Yll karkotat unosen?

    Toiset tuolla surutonna,
    Huoletonna huiskehtiipi;
    Mun sydn slhteleepi,
    Rinta tuikkaapi tulessa.

    Riehuele vain mun rinta
    Hehkuele hersymtt,
    Hehku tulta, innostusta,
    Tarmokkuutta, urhoutta!

    Hehku, rinta, riutumatta
    Riehu pitkin pivyeit!
    Mun on onni ollakseni
    Tunnetulten tulviessa.

    Jos s tyynnyt jollonkullon,
    Tyynny aivan ainiaaksi.
    Mieluisampi mullan alla
    Maata on kun maailmalla.

                     18/3 1895.




Riehu, myrskytuuli!


    Taas tuisku tuima tuivertaapi
    Ja talvimyrsky myllert
    Ja lumipilvet pelmuaapi
    Ja kylm viima vihelt.

    Ma kurja, kolkko ihmislapsi
    Taas elmn nyt innostun,
    Taas tunnen rinnan toivovaksi
    M pyrteheisiin taistelun.

    Vaikk' sken pivn paistaessa
    Ma hautaan tunsin toivovain,
    Nyt lumituiskun huiskaessa
    M el, el tahdon vain.

    Siis riehu, myrskytuuli tuima,
    Sa riehu, mylvi yhtenn!
    Myrskyitt, taisteloitta huima
    M el en voi ensinkn.

                      22/3 1895.




Kevn oikkuja.


    Taas koittaa kevt, hyisen hallan
    Pois lmmin piv hiuvottaa,
    Ja talven kylmn hirmuvallan
    Pois suven tuuli karkottaa.

    Mut -- kevtpivt ihanimmat
    Saa saastaa ensin ilmoillen;
    Saa kaikki ktkt likaisimmat
    Se nhtvksi ihmisen.

    Vaan kunhan piv paistaneeksi
    Saa maahan hieman kauvemmin,
    Niin likaan tuohon nousseheksi
    Saa nurmivaippa vihrehin.

                       29/3 1895.




Keviset jt.


    Kuullos, ystv, kevhn jille
    Onpi menn sun vaarallinen;
    Jinen vaippa vois murtua rikki,
    Omaks jisit s aaltosien.

    Ells konsana siihen sa luota,
    Jospa talvella kestikin j.
    Se jo kehnoni, kun sit murtaa
    Kevtpaiste ja lauhea s.

    Ulapalle jos on sulla into,
    Sre tieltsi pettvt jt;
    Oman purtesi turvin sa aallot
    Sitten purjehdi vaahtoovapt! --

    Ells aattehen aalloissa myskn
    Kulje vanhoja siltoja vaan;
    Koko sielusi tarmolla syksy
    _Itse_ solmuja aukasemaan!

                         1/4 1895.




Yliopiston kirjastossa.


    M tnne hairahduin ja oikein en
    M tied, miss taasen lienenkn.
    Niin outo tunne mulle rintahan
    Nyt hiljallehen alkaa elpymn.

    Niin tuntuu ilma lumoovaiselta
    Kuin vienon vieno henki taivainen
    Tll' hiljaa liihoitellen asustais. --
    T taivaan etusuoja lienekin?

    Kun nn nuo holvimuurit muhkeat
    Ja suurensuuret tiedonlhtehet,
    Ma salon lapsi tyyten peljstyn
    Ja toivon kauvas tlt psevin.

    Vaan kun m aijon sitten lhtemn
    Niin jd tekee mieli kuitenkin. --
    Ken pois nyt pyrkisikn taivaastaan,
    Kun oven lytisin vain salihin!

                             13/4 1895.




Vapaus voittaa!


    Jyksti uhkaa seist j
    Ja murtuissansa temmelt,
    Mut paiste kevtpivyen
    Tuo aaltosille vapauden!

    Vaikk' pimeyden kahlehet
    Tahtookin hyyt sydmet,
    Niin ty ja taisto pelvoton
    Vapauden viepi voittohon!

                       1894.




Se lienteytyy.


    Niin paksu pilvi nousee metsn takaa.
    Se peloittaa,
    Se ennustaa
    Satehen maille pian vihmovan.
    Vaan kun on noussut yls ilmahan,
    Se lienteytyy,
    Se hmrtyy
    Ja pisaretta tuskin maahan sataa. --
    Niin moni tll ihminen
    Ihmeit lausuu ilmoillen,
    Vaan kun on aika toimintaan,
    Hn uupuu unten maailmaan.

                       1895.




Kuusi ja koivu.


    Kaks puuta seisoi rintehell,
    Kuus toinen, koivu rinnallaan.
    Tuo koivu alkoi terhennell
    Kun kerran istuin juurellaan:

    "Sa kehno kuusi, lehtini
    Katsoppas vihrehi vaan --
    Ja katso noita lehvisi,
    Ne kauniit ei oo ollenkaan!"

    Ol' hiljaa kuusi, huokaellen
    Vain heilutteli lehvin;
    Hn huokui koivun kopeudellen,
    Kun ylpeill voi lehdilln.

    Mut tuuli syys ja tuimin tuulin
    Vei koivun lehdet mennessn
    Ja koivun kerran hiljaa kuulin
    Ma huokailevan yksinn:

    "On onnekkaampi mua kuusi
    Kun lehvns on suojanaan;
    Mun loistoni vei tuima tuuli,
    Ma turvaa mist saanenkaan!"

    Ol' hiljaa kuusi, huokaellen
    Vain heilutteli lehvin
    Ja lehvins levitellen
    Suojella koitti veljyttn.

                        1894.




"Eests lydt."


    Kerran poika pienenlainen
    Pivn metsss myrsi,
    Heilahteli heinmaalla.
    Ilta tuosta kun tuleepi,
    Poika potrana palaapi,
    Luoksi maammonsa meneepi.
    Tuosta tuon sanoiksi saapi,
    Laskettaapi lausehiksi:

    "Pivn metsss myrsin,
    Heilahtelin heinmaalla;
    Pitkn pieleksen tekasin,
    Heinsuovan suurenlaisen."

    Tuosta itivanha virkki,
    Tuosta virkki, tuon saneli:
    "Eests lydt lapsueni
    Mit jtt jlkehesi."

    Tuota poika tuumaileepi,
    Arvellen ajatteleepi:
    "Kuta tehd, kuin ele,
    Kunne suovani sukea,
    Pitk pielonen vete,
    Kun se vaivanen viruupi,
    Turma tielleni tuleepi?"

    Poika tuosta toisen pivn
    Viel metsss mekasti,
    Heilahteli heinmaalla.
    Illan tullen asteleepi,
    Luoksi maammonsa meneepi.
    Tuosta jo sanoiksi virkki,
    Tuosta laski lausehiksi:

    "Pivn metsss mekastin,
    Heinniittyll humasin.
    Heinsuovani sytytin,
    Poltin pieleksen poroksi.
    Nyt se vielk viruupi
    Turma tielleni tuleepi?"

    iti vainen vanha virkki,
    Noinpa virkki, noin pakisi:
    "Eests lydt lapsueni
    Mit jtt jlkehesi."

    Poika parka peljstyypi,
    Htellen hmmstyypi;
    Tyystin tuosta tuumaileepi,
    Arvellen ajatteleepi:
    "Kuta tehd, kuin ele,
    Kun se vielkin viruupi,
    Tielle tuhkakin tuleepi?"

    Tuosta kohta kolmannenkin
    Poika pivyen persi
    Hiostellen heinmaalla.
    Illan tullen asteleepi,
    Hyvillns hyppeleepi,
    Luoksi maammonsa meneepi.
    Naurusuulla nalkuttaapi,
    Laskettaapi lausehiksi:

    "Taaskin metsss myrsin
    Kespivn pitknlaisen.
    Tuhkan konttihin kokosin,
    Pikku pussihin persin,
    Kannoin kontin kalliolle
    Lahden laajan laitamalla,
    Siit jrvehen siristin,
    Vetosehen vieryttelin.
    Nyt se vielk viruisi,
    Tuhka tielleni tulisi,
    Kun sen tuuli tuiskutteli,
    Aallot aavalle ajeli,
    Selvlle seln vedelle,
    Ulapalle aukealle."

    iti vain varoen virkki,
    Sanat sattuvat saneli:
    "Eests lydt lapsueni
    Mit jtt jlkehesi. --
    Heinsuovasi sytytit,
    Poltit pieleksen poroksi;
    Kys uutta alkamahan,
    Suovoa sukeamahan!"

    "Anna olla, ajan menn,
    Phn pivien samota;
    Kaikki tielle se tuleepi
    Mink tuhmasti tekeepi,
    Mink toimin toimittaapi."

                     1894.




Kyyhkyselle.


    Kultalintu kyyhkylinen,
    Lehdon lempe elj,
    Miksi vainen vaikerrellen
    Huokaelet huolissasi
    Lehtoloitten lehviess,
    Tullessa suven suloisen?

    Tule tnne kyyhkykulta,
    Istu mun olkaphyelle,
    Kyynsvarrelle kykhd,
    Usko mulle huoliasi,
    Kerro kaihosi kovimmat; --
    Mulla myskin murhe musta
    Sydntni synkistpi,
    Niinp mulla kuin sinulla
    Kaiho mielt kaiveleepi. --
    Ehk oisi armahampi
    Kaksin meidn kaihoella.
    Huolissamme huokaella.

    Tuosta[1] kyyhkynen kyhhti
    Lhimmlle lehvselle,
    Siin huolensa selitti,
    Laati mulle murehensa:

    "Min hautelin halulla
    Muinen kymment munoa
    Pienosiksi poikasiksi.
    Pyy se pienonen pyrhti
    Levelle lehvselle
    Luoksi pienosen pesni;
    Siin piiskutti pahainen,
    Vihelteli viekotellen,
    Pyysi muutella munia.
    Vailuhia vaihetella.

    Enks onneton elj
    Silloin muutellut munia,
    Vaihetellut vailuhia!
    Sit itken tuon ikni,
    Sit vaivanen valitan:
    Kuni kymmenen munoa
    Kaikki kahtehen katosi!"

                 1894-95.

[1] Kansantarinan mukaan.




Tie ja thti.


    Syksyn yss synkimmss,
    Kuljin kerran kotihin
    Yli aavan nevaniityn
    Varovaisin askelin.

    Mustaa, synkk ymprill
    Oli jokapuolellain,
    Usvaa unteloista henki
    Raskahasti rintaham.

    Valo kodin ikkunasta
    Vieri vihdoin silmhin.
    Siihen silmin thystellen
    Kiiruhdin m sinnepin.

    Sinne katson, jalkoihini
    Katsoa en muistakaan,
    Mutahautaan mustimpahan
    Suistun sormin sorkkimaan.

    Kun m psin plkhst
    Taasen maalle marssimaan,
    Aijoin aivan ainaiseksi
    Tuosta tulla tuntemaan:

    Ei oo oikein, mrnphn
    Yksiten vain katsahtaa,
    Tytyy myskin tarkastella
    Tiet sinne kulkevaa!

                1894.




Hyv siemen.


    Maanmies parahimmat
    Siemeneksi viljat
    Jtt puidessaan,
    Kun hn parahimman
    Sadon niist saavan
    Tiet kootessaan. --

    Sivistyksen siemen
    Myskin punniskellen
    Kylvettv ois,
    Ettei ohdakkeita,
    Rikkaruohokkeita
    Toukomaamme tois.

              1894.




Kahdenlaisia kuulioita.


    Kirkossa pappi pauhailee,
    Saarnailee helvetist
    Ja naiset itkee, huokailee
    Ja uipi kyyneliss.

    Vaan miehet istuu jyksti,
    Ei murru mieli heilt,
    Mielessn muistot maalliset
    On krsimysten teilt.

    Kun pappi muuttaa aihettaan,
    Taivaasta saarnaileepi,
    Miehetkin silloin innostuu
    Ja rinta lmpeneepi.

                22/3 1895.




Kaksin.


    Ahon aukean rajassa,
    Koivumetsn katvehessa
    Multakummusta kohosi:
    Yksi pienonen petj,
    Toinen kauno koivahainen.

    Tuo on pienonen petj
    Kohotteli kokkoansa,
    Pient ptns ylensi;
    Niin hn suureksi sukesi,
    Kohottihen korkeaksi.

    Kesn armahan ajalla,
    Suvituulen suudellessa
    Koivu oksansa ojensi,
    Lehdet vehret levitti
    Kukkana kukoistamahan
    Mnnyn lehvien lomasta.

    Syksyilman irjuessa
    Tuima tuuli kun kulutti
    Lehdet koivulta komeat,
    Silloin peitteli petj
    Leveill lehvillns
    Kaunokaista koivahaista
    Tuiman tuulen suutelulta.

    Tuopa kauno koivahainen,
    Impi vihre verelt,
    Viel vieno vartalolta,
    Kiertelikse, kaartelikse
    Mnnyn oksien lomitse
    Varren ympri vakavan.

    Kerran koivikko komea
    Maahan kaikki kaadettihin
    Kuivavaksi kaskoseksi;
    Kaksi puuta kaunokaista,
    Yhtenen yhistynytt,
    Heitettihin heilumahan
    Tuulen tuuviteltavaksi.

    Kaksi puuta kaunokaista
    Siin yhdess yleni
    Sini-ilman siintville.
    Kerran syksyn tuima tuuli
    Halki haiverti ahoja,
    Tuosta puuhkean petjn
    Plle paksusti puhalsi;
    Kaksi puuta kaunokaista
    Tuuli murskaksi muserti,
    Maahan paiskasi pahasti.

    Kaksi puuta kaunokaista
    Kaksin maassa nyt makasi,
    Pahoinakin pivinns
    Oksat yhtehen sovitti.

                   1895.




Lemmen terheniss.


    M elon melskehess haparoin,
    Kuin haparoipi yss matkamies --
    Ja valon tuikkehesta unelmoin
    Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies.

    Niin unelmoin -- ja kolkon tyhjyyden
    M silloin tunsin rinta-alhossain
    Ja sinne tnne silm kaihoten
    Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain.

    Vaan silloin siinti thti silmhin
    Katveesta isten usvain hmrten, --
    Se kirkastuen kiilui tnnepin,
    Kuin pivyt vistyess yhyen.

    Mut salomaalla pivyt suvinen
    Kun alkaa korven takaa pilkoittaa,
    Se armas vyhtyy peittoon usvien
    Ja hmrsti maahan ullottaa.

    Niin munkin lemmenaamu terheniin
    Niin hentoisihin velloo tienohon,
    Kuin kuolevaisen taivasunelmiin
    Luo epusko verhon untelon.

    Sa uuvut ihanaisin impyein
    Mun symessni utu-untuviin, --
    Se liek vasta alku pivyein,
    Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin!

    Vaan haihtuupihan usvat huomenen.
    Kun piv ylemmksi ylltt
    Ja lmmin hohde niityn nurmehen
    Lempeemmin kuni ennen hellitt.

    Ja siihen luottaen ma uskallan
    Silmlt kohden onnenpivyttin.
    Sun, impi, katsees toivon hehkuvan
    Pois usvat unteloiset symestin!

                        18/4 1895.




Oon kuni hurja oronen.


    On hurja nuori oronen,
    Oon itse ihan semmoinen.

    Kun orhi tulen valtavan
    Saa nhd luonaan leimuvan
    Ja hlle savu sieramiin
    Saa karvas tunkeuneeksi, niin
    Hn tulta kohden korskuen
    Kuin tuuli syksyy pelmuten
    Ja liekin kuumuudestakin
    Hn veisaa viisi tietenkin.

    M myskin lapsi ihmisen
    Kun hehkun lemmenliekkien
    Rintaani tunnen tuikkivan,
    Niin silloin tyyten tulistun
    Ja toivon tulen roihuhun,
    Unhottain koko maailman
    Ja tuiman tulikuoleman.

    On kyll hurja oronen,
    Vaan itsekin oon semmoinen.

                   13/4 1895.




Kallein omaisuus.


    Niin kallis, impi, mulle on
    Silmisi rimpi pohjaton,
    Ja nes sointu vienoinen
    Ja poskeis hehku herttainen
    Ja huultes juoma verraton
    Niin kallis, impi, mulle on --
    Vaan _kallehin_ sun omaisuus
    On tunteittesi puhtoisuus.

                        1894.




Uusi kotimme.


    Sulle armahin asunnon,
    Mkin rauhaisan rakennan
    Taaksi niityn nurmikkoisen,
    Kukkakummun kukkulalle.

    Siell pienosen pesmme
    Sisustelen sievimmsti,
    Kaunihimmasti kalustan;
    Laitan kolme korkeata
    Isohkoa ikkunata,
    Joista iltojen iloksi
    Tienoita thystelemme.

    Yhdest me ikkunasta
    Nmme nurminiittyjmme,
    Vainioita vihreit,
    Kukkamaita kaunehia.

    Toisesta me ikkunasta
    Yli lehdon lehtisimmn
    Nmme likkyvn lahelman,
    Nmme saaria satoja,
    Rauhaisia rannikoita,

    Ikkunasta kolmannesta
    Nmme suuria saloja,
    Kolkoimpia korpimaita,
    Sydnmaita synkeit. --
    Vaikka kukkakunnahilla
    Kukkuisimmekin kken,
    Totta onnemme ei oisi
    Jos ei tietoa pahasta,
    Huolta huonosta ajasta.

                   1894.




Jos tahdot, impi, vain.


    Me ktsehen ksi painetaan
    Ja kaksitellen kyd aletaan.

    Me rinnan korpitiet astutaan
    Ja maata myten murrot murretaan.

    Niin hiljalleen me kauvas kuletaan,
    Kun toinen toisehemme turvataan.

    Niin maalle vapauden joudutaan
    Ja muita mukanamme huudetaan!

    Jos tahdot, impi, vain.

                     10/4 1895.




Hienottarelle.


    Sa, impi, pivn paistetta
    Noin miksi karttelet? --
    Jaa -- siks: kun siten muotosi
    Hienoisna varjelet.

    Vaan kuullos! Turha toimi on
    Vain pintaa kiilloittaa
    Jos sydn jhn jhmettyy
    Ja lunta tallentaa.

    Kasvoilles kesn pivyen
    Suo paistaa esteett!
    Se pinnan kyll pivett
    Vaan synt lmmitt.

                   1894.




Udutar.


    Uduttaren usvalinna
    Tuoll' on pilvitarhassaan,
    Sinne hyhenvienosilla
    Purjehdin ma unelmilla,
    Toivon auerhaavehilla
    Uinun hetken helmassaan.

    Udutar mun kukkasilla
    Ummistaapi kokonaan,
    Juovuttaa mun hunajilla,
    Silmt sulkee suudelmilla,
    Sitten usvapurjehilla
    Maahan tuopi tointumaan.

    Liihytellen linnahansa
    Lent taas hn tanssimaan;
    Soittaa sulosointujansa
    Kultakanteloisellansa,
    Houkuttaa taas soitollansa
    Linnaansa mun toivomaan.

                     1894.




Petetty.


    Hn tuli lailla pilvyen
    Jot' tuuli tutjuttaapi
    Ja loisti lailla pivyen --
    Niin pauloinsa mun saapi.

    M lemmin hnt, lempen
    Hn hetken mulle leikki
    Ja sitten lksi, itkemn
    Mun raukan tnne heitti.

    Mun sydn itkee kaihoissaan
    Ja rinta raukka riutuu,
    Mun toivo hnen tulostaan
    Vain vhemmksi hiutuu.

    Jos sattuiskin hn tulemaan,
    Ei lytis neitoansa,
    Vaan idin heikon, kalvakkaan,
    Mi vaalii kuvoansa.

                        1894.



Muistolaulu.


    Pienosella purtosella
    Kera neidon armahan
    Valkamasta vaelsimme
    Tasangolle lahdelman.

    Yli tyynen peilipinnan
    Rannikolle soudettiin,
    Laihopellon laitamalle
    Nurmikolle istuttiin.

    Siin elontoivehia
    Toisillemme kuiskailtiin,
    Muinaisajan armautta
    Kaihoellen muisteltiin.

    Tss muistimmehan muinen
    Haapalehdon ollehen,
    Johon laaja laihopelto
    Oivin ojitettu on.

    Poissa on se keinuinensa,
    Jossa illoin istuttiin,
    Lemmekkit lauleloita
    Ksikiss laulettiin.

    Hiljaa huokui haavikossa
    Silloin vieno tuulonen,
    Loihti nuoreen rintahamme
    Lemmenruusun puhtosen.

    Muinaisaikaa muistellessa
    Silmiini sain kyynelet,
    Kyynelet mys immeltni
    Kostutteli poskuet.

    Pienosehen purtehemme
    Hiljalleen me hiivittiin.
    Muinaiselle haavistolle
    Muistolaulu laulettiin.

                   1894.




Tulen tienoolla.


    Kilvan kiiti kautta ilman
    Lintupari lenten,
    Hennon pskyn saaliiksensa
    Tahtoi saada varpunen.

    Kauvan psky pieni lensi
    Eess tuiman vainoojan,
    Kunis sattui lentmhn
    Tulen liekin lieskahan.

    Skeniss sihkyviss
    Paloi siivet pskysen,
    Tuleen varpunenkin lensi
    Lentimens polttaen.

    Vaipui linnut hiljallensa,
    Tuonne tulen tienoollen.
    Elelivt ystvyss
    Yhteisnin laulellen. --
    -- -- -- -- --

    Kilvan kaksi kaunokaista
    Juoksi kotikentlln;
    Impi eell hipsutellen,
    Poika kinteryksilln.

    Kauvan juoksi neito nuori
    Suuteloita peljten,
    Kunis sattui lentmhn
    Luoksi lemmenliekkien.

    Sielt lemmen skeneit
    Sattui immen sydmmeen,
    Ennen osunut jo noita
    Oli pojan rintaseen.

    Vaipui kaksi kaunokaista
    Luoksi lemmenliekkien.
    Elelivt ystvyss
    Yhteisnin laulellen.

                 1894.




Tuolla minun mielitietty.


    Tuolla minun mielitietty,
    Minun ainut armastettu
    Toisen kanssa kainaluksin
    Kiit tanssitanhuilla.
    Tuolla heiluu hymyhuulin,
    Hymyhuulin, simasilmin
    Kera mieron miehyitten.

    Kuni thti taivahilta
    Lammen kalvoon kuvastuupi
    Syksy-illan synketess --
    Niin mun tuikki tuntehissa
    Kultaseni kuva muinen
    Yli maailmoiden mahdin.

    Kuni syksyn vaisu viima
    Sulan jrven jhmentpi
    Hyvilyll hyyhmsell --
    Niin mun hyytyy sydn hylky,
    Lemmenhehku hervahtuupi
    Kohden moista morsianta:
    Jok' on mieron mielitietty,
    Leveln lempilintu.

                      1894.




Kuin orjanruusu.


    Kuin orjanruusu kaunoinen,
    On viekas impi semmoinen:
    Ne mielt viehkeydelln
    Voi ihastuttaa hetkisen,
    Vaan pistvill piikeilln
    Mys vied ilon entisen.

                      1894.




Eptietoinen.


    Niin lmmn lemmensuudelman
    Toi mulle illan tuulonen,
    Se lemmityltni mun on,
    Jok' on niin ihmeen herttainen.

    Vaan hnt lempii monikin,
    En tied, ket lempii hn,
    Siks olen eptietoinen:
    Mull' laittoiko hn suukon tn.

                          1894.




Monihyvinen.


    Paljonhan on pisareita
    Salolammen lainehissa;
    Eik vain enempi mulla
    Liene lempi-impyeit.

    Kun m immikn ihanan
    Nen npprn nkisen,
    Heti hellyn lempimhn,
    Sydn syttyvi tulehen.

    Vaan kun impyet ihanat
    Silmn tielt siirteleiksen,
    Heti lempeni leppi,
    Rakkauteni raukeaapi.

    Nin m leikin, lempiellen
    Katson kaikki kassapiset,
    Kuljeskelen kuiskutellen
    Toisen luota toisen luokse. --

    Paljonhan on pienosia
    Kukkasia kunnahalla;
    Enempi on empimtt
    Mulla lempi-impyeit.

                 1895.




Kypsy saa pellon vilja.


    Kypsy saa pellon vilja,
    Saavat niittyjenkin nurmet,
    Sek sitten sstethn
    Vaisun talvosen varaksi. --
    Impi umpun auvetessa,
    Lemmenkukan lehviess
    Temmataan jo juuriltansa;
    Jos ei heti hellittisi,
    Ikuisesti ilman jisi.

                  1894.




Ihme.


    Neidon nuoren lehtotiell
    Nin m punaposkisen,
    Omaks pyysin hnt siell
    Lempeni vannoen.

    Kauvan hnt mairittelin,
    Kauvan juoksin jljessn,
    Kaikin tavoin suksuttelin --
    Hn ei suostu sittenkn.

    Vihdoin viimein kyllstyen
    Takaperin knnhdin,
    Taaksi katsoin -- ihme! -- hnen
    Perssni huomasin.

                            1895.



