Arvi Jrventauksen 'Gnczlin vaunut' on Projekti Lnnrotin julkaisu
n:o 2127. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme
aseta mitn rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen suhteen
k.o. maissa.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lnnrot.




GNCZLIN VAUNUT

Runoja


Kirj.

ARVI JRVENTAUS





Porvoossa,
Werner Sderstrm Osakeyhti,
1936.






SISLLYS:

I.

M nousen tuntureille --.
Ermaa.
Metslammella.
Kevty Lapissa.

II.

Sepp.
Oi, Lethe armas --.
Kukkien siunausjuhla Flanderissa.
Hyljtty Ariadne.
Saarnavirren aikana.
Moses.

III.

Tervehdys Debreczenin "Bundalle".
Lehmipaimen.
Juomaveikot.
Niinkuin Hevosvaras --.
Gnczlin vaunut.






I.




Ma nousen tuntureille --.


    Ma nousen tuntureille,
    kun alhot ahtaiks ky.
    Avarat aavat sielt
    eteeni levitty:
    On maa niin laaja, taivas
    mun yll aukenee.
    Ah, vaeltaja, vaivas,
    ne tll raukenee!

    Ma nousen tuntureille,
    kun alhot ahdistaa.
    Hyvilee iltarusko
    viimeist paljukkaa:
    Kovimmat kamppailuista
    ain' alla taivahan
    on kyty -- etk muista? --
    kummuilla Golgatan.

    Ma nousen tuntureille,
    kun alhot ahtaiks ky.
    Mun sielu siivet saapi,
    ylemms yletty:
    Kun kulkee kukkuloilla
    tie Krsimysten vaan,
    ky taakka tasangoilla
    raskaaksi toisinaan.




Ermaa.


    Niin suuri rauha on sun helmassas
    oi iti ermaa.
    Jos milloin astun, poljen polkujas,
    niin rinta lohdun saa.
    Juhannusvehreys kasvoillasi sun
    on kaunihimpi kuvaa kaivatun.

    Sa kaiken, kaiken hyvin ymmrrt,
    oi iti Ermaa.
    S tiedt, kuinka synt ihmisen
    voi tuska ahdistaa.
    Sun tanhuvillas tyyten unhottuu
    epily, synkkmieli, murhe muu.

    Niin suuri rauha on sun helmassas
    oi iti Ermaa.
    En hengen tuskaa en tunne ma:
    sun juomas juovuttaa!
    Somasti taipuu lehvporttis niin,
    ma astun, kuljen unten uuvuksiin.

    Ma astun, kuljen unten uuvuksiin,
    oi, iti Ermaa!
    Kyn lehvportteis alle istumaan,
    ja aatos muodon saa:
    On murheen portti sille korkea,
    ken tuskan otti lahjaks -- taivaalta.




Metslammelle.


    Oi, metslampi, silm ermaan,
    niin pilyy katsees tyynn, kirkkahana.
    Sun rantakoivus koskemattomana
    suvesta suveen silyy paikallaan.

    Kesist kehrt unelmaasi vaan
    kuin ihmissielu, tyynn, rauhaisana,
    kun hiljaa aatos -- puoliks uinuvana
    s illan tullen noudat nukkumaan.

    Mut, metslampi, muista aina, muista,
    sun riist syksy lehdet rantas puista,
    ja pintas myllertpi myrskys.

    Sa silloin katso, koita paimennella,
    ett' aina lahdelmaasi iltasella
    vois pst lepoon -- aalto vaahtop.




Kevty Lapissa.


    Y tyyni, hiljaisuus,
    kylnen pieni nukkuu.
    Valoisa avaruus,
    kknen kaukaa kukkuu.
    Nyt uinuu rannan koivut, veet,
    yvalon ylln kajasteet.

    Aurinko valvoo vaan,
    yn huntu silmilln.
    Venonen rannallaan
    levossa, kyljelln.
    Sen pohja tervapintainen
    kuvastin on ykeijusten.

    Jo piv hiljalleen
    Kasvonsa paljastaa.
    Ky viri virran veen,
    viidakko kohajaa.
    Joelta kuikan huuto soi:
    Kylss Aamu askaroi.






II.




Sepp.


    Hn saanut herkn sydmen
    on perintn isien,
    mut niukat opin alkeet.
    Sijasta siksp kanteleen
    hn vasaran sai pihtineen
    ja sepn pajan, palkeet.

    Mut siit huolimatta hn
    vain luottaa henkeen herkkhn
    ja runotarten joukkoon:
    Kai tullee vuoro minunkin,
    ma silloin pihdit, moukarin,
    hei, heitn pajan loukkoon!

    Ma laulan laulun likkyvn,
    niin sihkyvn, niin lmpimn
    kuin oma sydmeni!
    Sijasta silloin pihtien
    ja vasaran ja palkeiden
    saan varmaan kanteleni!

    Hn takoo, takoo pajassaan,
    sepitt, laittaa laulujaan,
    varustaa valmihiksi.
    Mut alasin kun paukahtaa,
    hileiksi rytmit raukeaa
    tai srkyy skeniksi.

    Hn siit huolimatta vaan
    sepitt, laittaa laulujaan
    ja hengen hehkuun luottaa.
    Voi, sepp, sepppoloinen,
    sinulle muusat murheisen
    vain pettymyksen tuottaa!




Oi, Lethe armas --.


    Oi, Lethe armas, neitsyt hiljaisuuden,
    nyt saavu luokseni!
    Jo hipyi humu yhn avaruuden,
    maa hetkeks uinahti.
    Mut, aatokseni lent myrskyn lailla
    kuin Nooan kyyhky istuinpuuta vailla.
    Ois mielen rauha suurin onni nyt.
    Oot, armas Lethe, kauan viipynyt!

    Oi, Lethe armas, unhon virran impi,
    ky luoksein laulamaan!
    On sairaskyntis mulle kallihimpi
    kuin kullat, maine maan!
    Y ilman sua kolkko kammottaapi,
    se haudan lailla vastaan ammottaapi.
    Oi, armas Lethe, iltajuomas tuo!
    Se viihdytyksen, rauhan, lohdun suo.

    Oi, Lethe armas, kiitos, kiitos sulle,
    s vihdoin saavuithan!
    Nyt otsakreet laita, laita mulle,
    niin kohta uinahdan.
    Oi, iti, Lethe, y ois ollut musta,
    jos tuonut et sa oisi lohdutusta.
    Nyt rauhallisna vaivun nukkumaan.
    Sua, armas Lethe, siit kiitt saan!

    Oi, Lethe armas, kun taas aamu koittaa,
    viel' oothan luonani?
    On vaikea mun kaipausta voittaa,
    jos ei sun laulusi
    mua saatteleisi pivn heltehess.
    Taas illan tullen, yn jo vijyess,
    kun niell uhkaa tuskan kurimus,
    j luoksein, oi Lethe, -- unhotus!




Kukkien siunausjuhla Flanderissa.


    Ky kirkkoon kukkaisvakkoineen
    taas neidot Flanderin.
    Soidessa urkuin hiljalleen
    he kulkee kuorihin.
    On ensi liljat loistossaan
    o, sken auenneet.
    Siks kirkossa nyt siunataan
    nuo kevn airueet.

    Ja vanha pappi, ryppyinen
    ky messukasukkaan.
    Hn tuntee joka ikisen
    tn kyln asukkaan.
    On kallis hlle tapa t,
    senvuoksi notkistaa
    hn nyrt polvet. Harmaa p
    vain hiljaa tutajaa.

    Hn kntyy, kden kohottaa
    valmiina siunaukseen.
    Mut, kas, niin kumma tunne saa
    nyt silmn kyyneleen:
    On vastapt vakkanen,
    ah, oudon tyttsen.
    Kun ei vain mailman pakkanen
    sua kylmis, kukkanen!

    Tuo neito kultakutrinen
    hereille muiston sai.
    Sen vanhan papin sydmen
    on muuan maanantai
    syvlle, pohjaan piirtnyt.
    Siks pns painahtaa.
    Ah, eik aika siirtnyt
    jo unhoon vainajaa.

    Vuoskymmenet jo vieri pois
    tuon muiston vaalentain.
    Mut nyt; kuin eilen ollut ois
    tuo piv onnekkain!
    Nin pappi tuossa tuntee sen,
    kun kirjaa lavailee.
    Edess outo tyttnen
    rukousta tavailee.

    Hn kukkaisvakkaa neitosen,
    kas, kantoi kuorihin.
    Tuo armas kultakutrinen
    tytist Flanderin
    ol' lempein, sinisilmt sen
    kuin tuike thtien.
    Ne muistoss' olleet paimenen
    on siit lhtien.

    Luo alttarin hn polvistui,
    edessn vakkanen,
    ja silmt kyyneliss ui,
    kun pappi siunauksen
    kukille lausui, sulkien
    mys siihen neidon tn. --
    Voi muistoissansa kulkien
    sen nhd silmissn.

    Sivulta tuota seuras hn
    ja vannoi itselleen:
    tuon tytn vienon, viehken
    hn korjaa kullakseen.
    Mut, ah, kun koitti vuosi uus,
    niin neito laskettiin
    kasvoillaan kuolon kalvakkuus
    jo haudan uumeniin.

           *   *   *

    Kohoaa vanhan papin p,
    hn ryhtyy siunaukseen.
    Suu hymyy, kyynel vierht
    poskelle hiljalleen.
    On kirkko kukkain tuoksua
    jo tynn suloista.
    Nyt ristinmerkki viel, ja:
    "Pax tecum, filia!"




Hyljtty Ariadne.


    Yksin jnyt s oot, Ariadne, hyljtty impi,
      Theseus purjehti pois, Theseus sulhosi sun.
    Vielkin siintvt silms seljlt purjeet laivan,
      hetkisen siintvt viel', lnteen painuvat pois.
    retn, ah, niin retn on meri valtava eesss!
      Parvet lokkien vain ylls liitelevt,
    kirkuen kilpaa nyt meren autiutta, kolkkoa rantaa,
      varjoja vijyvn yn, kki yllttvn.
    Tuskaa paattakin raskaampaa nyt kantavi rintas:
      yksin, tyttnen, oot, onneton, tyttnen, oot.
    Kerran kuitenkin, Ariadne, kaikkesi annoit,
      lempesi annoithan, henkesi pantiksi mys,
    kun kuningasta sa, taattoas, uhmasit Theseusta auttain,
      oi, tytr Minoksen, ylpeys ylvn maan.
    Nyt saat istumahan, Ariadne, reunalle paaden
      kyd ja miettimhn, mill jo ansainnut oot
    kohtalon julman, mi on labyrinttiin tiesi nyt vienyt.
      Sieltp lyd s et psy siskosi luo,
    siskosi, jok' ikivihreiden pinjojen varjossa kypi
      puistossa Minoksen, tarhassa taattosi sun.
    Morsiuslahjaksi hlle sa ketjut raakuista laitoit,
      nytp jo kuoleman saa morsian raakkusi nuo.
    Kuitenkin lempinyt oot sinkin, sulonkalvakas impi,
      niinkuin lempi voi puhdas neitonen vain.
    Puhdas -- niin sin oot, sanokoon sulhosi toista,
      hnt s lemmit vain, Theseus symesi sai.
    Oi, jos astuis hn tmn saaren rantahan jlleen,
      saaren Naksoksen, kalliopaartisen,
    rientisit, Ariadne, hlle jo oitis sa kaulaan,
      rinnalle laskisit pn, rinnalle Theseuksen,
    silmihin katsoisit, niinkuin nyt silmsi katsoo
      kaihoten aavalle pin, miss et purjetta n.
    Vaan ei noutamahan sua sulhasesi, tyttnen, saavu,
      kuolema kohtaa sun, kuolema kohtalokas.
    Huojuva kaislikko vain sinun viimeisen kuiskehes kuulee,
      aaltoset suutelevat rannalla hautaa sun,
    kantaen sitten sun tarinas yli aavojen vetten,
      laulaen tuskistas, laulaen kuolostas,
    kertoen, kuinka jo sammui rannalla aution saaren
      lempe sykkinyt syn, hyljtty helmahan yn.
    siitp hyljtyt saa sydnlohtua murheeseensa,
      jaksavat kyd taas, jaksavat laulaa taas,
    kuinka on kauniit kuoleman kukkaset haudalla lemmen,
      laulaen nin koristain kumpusi, tyttnen, sun!




Saarnavirren aikana.


    On sunnuntai, ja kirkon sakastiin
    kantaupi svel saarnavirren vakaa:
    Mun on kuin sois se kaukaa aikain takaa
    ja uskon tihin kutsuis entisiin.

    Niin -- uskon tihin vuotten murtamiin,
    kun toivehet ja kaikki maassa makaa --
    Ma katson lehdetnt kirkkohakaa
    ja ankeoihin vaivun aatoksiin.

    Mun on kuin loppunut ois olo mailta,
    kuin vastaisi ei piv sunnuntailta,
    kuin synt kylmis pakkanen ja j.

    Mut, ah, on kappa, kaulus yll mulla,
    mun tytyy nousta miell murretulla
    ja kyd saarnaamahan -- elm.




Mooses.


    Jo kultaa piv Pisgan kukkulan,
    sen hehkuu huippu ruskon hohteessa,
    vaan alla metst laakson lakean
    viel' uinuu hetken aamuauteressa.
    Mies vanha, mutta kookas varreltaan
    laella seisoo, sauva tukenansa.
    Se Mooses on. Hn kauniin Kaanaanmaan
    nyt nhd saapi ennen loppuansa.

    Jo piv nousee. Seudut Jerikon
    tuolt' eest viittoo palmulehtoinensa,
    ja tuolta oikealta Libanon
    tuo silmn tutun valkohohtehensa.
    Vie Mooses hiljaa kden otsalleen
    ja katsoo, katsoo, kauan, liikkumatta,
    ja pyyhkii sitten poies kyyneleen,
    mi poskellensa vieri huomaamatta.

    Hn laella viel hetken viivht
    ja sitten verkkaan vuorta alas astuu.
    Mut vaikka hll pystyss on p,
    niin kyyneleist silm jlleen kastuu.
    Ah, Mooses, Mooses, ainooks et s j,
    jonk' astua ei Pyhn maahan suotu!
    Niin moni vuottaa piv, elm,
    mut on kuin yhn yksiniseen luotu.






III.



Tervehdys Debreczenin "Bundalle".


    Oi, terve sulle Debreczenin "Bunda",
    miss' suomalainen mies ja heimoveli
    tuns' olonsa niin korkeen kodikkaaksi,
    kun aito magyar-tapaan siell eli!
    S silyt mulle muiston pyhttn,
    miss' iltaa vietti Ady, kuolematon,
    ja miss henki hehkuvainen syttyi
    mun rinnassani alla kuulun katon.
    Kohotan maljan tynn oivaa juomaa,
    kuin ois se "Bundan" Antin pytn tuomaa!

    Ma muistan, kuinka siell aatos lensi,
    kun sankareista keskusteltiin illoin.
    Kohosi malja: muiden muass' siin
    Csokonain Mikko mainittihin silloin.
    Se aika tuntui saduss' eletylt.
    (Taas joku pytn uuden maljan tuotti.)
    "Oli se Mikko, veljet, eri poikaa,
    kun kerran koko luokan pihin juotti!"
    Ja postimestar alkoi oivan jutun,
    kaikille muille, paitsi mulle, tutun:

    "Kas, Csokonai, hn oli runoniekka
    ja opettaja muuten ammatiltaan,
    (Edess kolleegion koho-patsas,
    sai Csokonai sen kunnioittajiltaan.)
    Hn kerran tuskastui ja johti pojat
    kapakkaan, miss nm, rallit, joivat.
    Kas, silloin oli Debreczenkin nurin,
    ja juorummin torvet kilvan soivat.
    Oli se aikaa!" Haarikka taas kiersi.
    "Niin Mikko tll hengen tointa hiersi!"

    Niin mentiin lpi muisto toisen jlkeen,
    ja puoliy jo usein meille koitti,
    kun talsittihin kotiin. Mustalaiset
    ne "Bundassa" vain viel soitti, soitti...
    Ja Andrs-bcsi hrs jrkkymtt
    kuin sankas' ajalt' sken kerrotulta.
    Me hyvsteltiin, mentiin eri suuntiin,
    mut "Bundaan" oli jnyt sydn multa.
    Csokonain patsaan ress' seisoin, mietin,
    mennytt aikaa hengess nin vietin.

    Vain harva piv oli mulle suotu
    Debreczeniss olla. Mulle koitti
    jo kotimatka kauas Pohjan puoleen,
    mut muistossa vain mustalaiset soitti.
    M uneksin ja niss unelmissa
    ain' istuin "Bundassa" -- ja juoksi juttu,
    Csokonain patsaan ress' seisoin, mietin:
    niin oli mulle runoniekka tuttu,
    kuin oisin itse ollut hnen lainen,
    m runoniekka supisuomalainen.

    Siis terve sulle, Debreczenin "Bunda",
    mies' suomalainen ja heimoveli
    tuns' olonsa niin korkeen kodikkaaksi,
    kun aito magyar-tapaan siell eli!
    S silyt mulle muiston pyhttn,
    miss' hahmottuivat hahmot laulajitten,
    ja miss henki hehkuvaisna syttyi
    mun rinnassani mys, ah, kauan sitten!
    Kohotan maljan tynn oivaa juomaa,
    kuin ois se "Bundan" Antin pytn tuomaa!




Lehmipaimen.


    Oon viime kertaa levnnyt
    sun luonas, Piroska.
    Ei suudelmia evnnyt:
    join juomaa tulista.
    Voi, mua, lehmipaimenta,
    kuin juopunut nyt oon!
    Sen Hka, vanha kanttura
    kupeissaan tuntekoon!

    Hei, ratsu! Kiid! Pitk tie
    edess mull' on nyt.
    On Hadhzissa -- hitto vie --
    nyt karjanyttelyt.
    Mun tytyy olla oppaana
    herralle kartanon,
    kun sarvipist' ei erota,
    mi oma sonni on!

    Vie hitto herrat, sonnitkin!
    On tkin evst,
    kun kurkkuani kyynelin
    nyt kastan, houkka m!
    Ja leipn on skissin
    vain alakuloisuus.
    Ja suolana tll' leivllin
    vain eron katkeruus!

    Hei Hka, nin sua voitelen,
    jos et s enn nyt!
    M ohjaksia hoitelen,
    ja sin -- lenn nyt!
    Hei, Hka, hepo, juoksehan,
    niin ett ennttis
    sun isnts ens' Csrdahan
    ja hiukan selviis.

    Me juomme siell murheeseen --
    t on niin katkeraa!
    Saa matka jd huomeneen,
    itkemme Piroskaa.
    On lehmipaimenellakin,
    ah, sydn. Minks voi:
    Piroska padanpaikkurin
    nyt ottaa, lempo soi!

    Jo piv toista, kolmatta
    on Imre istunut
    Csrdassa Prdin pusztalla
    ja juonut laulanut.
    On Hadhzissa markkinat
    jo menneet aikoja.
    Mut Imrell on oltavat.
    Voi, lemmen taikoja!




Juomaveikot.


    Hrk-Kaapo kapakassa
    kaiken illan istuskellut
    hyvss on humalassa,
    kannuttain on kallistellut.

    Siko-Aapo, silmpuoli,
    mys on pissn aika lailla.
    Hll' on betyrista huoli,
    jok' on nhty nill mailla.

    "Kuule, Kaapo..." aloittaapi --
    nauraa naapureitten kuoro.
    Kaapo suunsa auki saapi:
    "Milloin tulee minun vuoro?"

    Pitemmll' ei Hrk-Kaapo
    ole pssyt kumppaniltaan.
    Ain on sanat Siko-Aapo
    vienyt suusta toveriltaan.

    "Kuule, kuoma..." Siko-Aapo
    jankuttaa jo sadannetta
    kertaa. Silloin Hrk-Kaapo
    suuttuu: "Tuhat pirkuletta.

    Saman betyrin mys min
    olen nhnyt nill mailla,
    samannkisen kuin sin.
    Toista silmkin on vailla!"

    Nauru raikuu, virtaa viini,
    siirtyy Siko-Aapon tuoli:
    "Mit tulee betyriini,
    niin -- hn onkin korvapuoli!"

    Uusi nauru. Kaapo tarttuu
    Viiniruukkuun: "Ryyptkmme,
    kunnes kummallekin karttuu,
    mit puuttuvan nyt nmme!"




Niinkuin hevosvaras --.


    Niinkuin hevosvaras
    yn thdetnn
    hiipii lauman luokse
    aikoin varastaa,

    Niin luo neidon poika
    illan tullen hiipii,
    viipyin siksi kunnes
    aamu sarastaa.

    Vuoro hevosvarkaan
    tehd tuttavuut' on
    kyln kaakinpuun, kun
    aamu sarastaa.

    Milloin tuomionsa
    saa se, jonka tytyy
    toisen pojan kullan
    lempi varastaa?

    Ah, on kertamaksu
    kyln kaakinpuussa
    sill, joka toisen
    varsan varastaa.

    Tulta tulisemp' on
    tuska lemmen varkaan
    joka aamu, konsa
    piv sarastaa.




Gnczlin vaunut.

(Syysilta Unkarissa)


    Luo ilta ylle kaupungin
    taas thtikatoksen.
    Kyn ulos miettein hiljaisin
    oon alakuloinen.
    Mut kun ma katson korkeuteen,
    Otava tuikkii jo!
    Hei, Kuskipoika, pohjoiseen
    nyt knn valjakko!

    Ja kas: jo yksi thdist
    kirkkaammin tuikahtaa.
    Voi, kuskipoika, saanko m
    mys matkaan puikahtaa?
    Yks tuokio, niin istun jo
    vaunuissa Gnczlin.
    Steilee thtivaljakko,
    ja orhi uljahin.

    Vavahtaa sydn. Poika nyt:
    "No, minne herran vien?"
    On myhist kaikk' estelyt,
    ma lausun rakkaan tien.
    Vlhdys: siin samassa
    jo kullan kohtaankin:
    hnt' oli tnne tuomassa
    mys -- vaunut Gnczlin.

           *   *   *

    Jo thtikatto kaunoinen
    taas kattaa kaupungin.
    Ma seison hiljaa haaveillen
    ja hartain sydmin:
    Oi, Kuskipoika, kyydist
    sua kiiitn, kiitn nyt!
    Mua, onnellista, hengess
    on armas syleillyt!




Selvitykset:


Lethe, yksi Tuonelan virroista, tss naiseksi kuviteltu.

Pax tecum, filia! Rauha kanssasi, tyttreni!

"Bunda" (suom. turkki) sen niminen ravintola Debreczeniss, Unkarissa.
Nimi on Endre Ady'n antama. Adg (1877-1919).

Csokonai Mihly (tshokonai mihaai), unkaril. runoilija (1773-1805).

Bcsi (baatshi), set.

Hka (hooka) tavall. unkaril. hevosen nimi.

Csrda (tshaarda), pusztan kapakka.

Hadhz, (hadhaas) kaupunki lhell Debreczeni (dbrtsn).

Prdni (proodni) puszta, samalla suunnalla.

Betyr (betjaar) arorosvo.

Gnczlin (gntslin) vaunut, Otava. Toinen thti vasemmalta luettuna
"Kuskipoika".



