Aarni Koutan 'Jiset temppelit' on Projekti Lnnrotin julkaisu n:o 2116.
E-kirja on public domainissa sek EU:ssa ett sen ulkopuolella, joten
emme aseta mitn rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen suhteen.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lnnrot.





JISET TEMPPELIT

Runoja


Kirj.

AARNI KOUTA





Helsingiss,
Yrj Weilin & Kumpp. Osakeyhti,
1911.






SISLLYS:

Korven y

 Korven y.
 Thti-silm.
 Suutelo.
 nettmyys.
 Hankihaudassa.

Ihmisen laulu

 Tyn laulu.
 Elmn laulu.
 Ihmisyyden laulu.
 Ihmisen laulu.
 Kaunis -- iinen...
 Katoavaisuuden kuoro.
 Prometheus.

Nky

 Nky.
 Suru.
 Tyhjyys.
 Ylaulu.
 Manan matkalla.

Carmen.

 Brynhild.
 Seppelity.

Hmeelle.

Tiberius Rooman keisari

 1. Mietteit curiassa.
 2. Sejanuksen surma.
 3. Caprin kallioilla.

Jiset temppelit




KORVEN Y



KORVEN Y.


    Kalskaa kylm korven yss,
    taivaan suuret thdet palaa,
    kiiluu kiteet kuuravyss,
    kuudan jisen kuullon valaa
    hankiin, joita vytt halla
    inen, surmaa-steilev...
    pakkassini yll, alla
    mets hyyss-helisev.

    Raiskaa kylm, kimaltaen
    revontulten silt viilt
    pintaa pakkastaivaan laen,
    oudot ilman ret kiilt,
    kiert kajo korven rantaa,
    kylmn terssoitto raikuu,
    svel toinen toistaan kantaa,
    net oudot yss kaikuu.

    Raiskaa kylm, holvit jiset
    kohoo korven kolkkoon yhn,
    miss kuuraseppel-piset
    talven henget kyvt tyhn,
    paukkuu paljat, kimaltavaa
    takoo talvi temppeli,
    seint nostaa, ukset avaa,
    torneja luo vlkkyvi.

    Jinen templi, metsin pyh,
    thdet pll kurkihirren,
    jonka kimmellyst yh
    kertoo kaiku korven virren,
    templi, jossa juhlii iset
    sydnkorven oudot aaveet,
    avaruudet thtiviset,
    hullun aivon hurjat haaveet.



THTI-SILM.


    Olet hangelle heitetty, yltyy y,
    pien' Thti-silm...
    pakkanen kiihtyy ja taivas tulta ly,
    skeniden saartaa korvet talven kylm.
    Silns iskee salon petjn,
    her mets mykk jiseen helinn,
    hopeana vlkkyy taivaan thtivy...
    Tytetty on kuoleman tyly, kylm ty,
    pakkanen kiihtyy, yltyy, uhkaa y,
    pien' Thti-silm, vilun, viiman lapsi.

    Pien' Thti-silm,
    korpien halki ja kautta kolkon maan
    on kulkenut kuoleman musta, raskas siipi.
    Sen havinassa hangille piilopaikoistaan
    yn petolauma hallava hiipi,
    se aavemaisin askelin kiert kinoksia,
    yn helmaan syttyy soihtuja veren-puuntavia,
    kuin sadoin shklampuin loistaa lakeus,
    ky likell ja kaukana outo kimallus,
    yn pakkaspalo kiihtyy, soi aavoilla ulvonta,
    kuin kuoleman rauta kiilt kuun sirppi taivaalla.

    Pien' Thti-silm, ei siihen
    satu surman sihkyv, slitn rauta,
    jota kuolema lapsenaan vartioi,
    ei nietos talvien sen ole hauta,
    mi sydmens syksyyn hankia loi.
    Se ksiss kipenivn kylmn ei turru,
    min veress tulipalo-pakkaset soi,
    se vilun ei ventona vieraana murru,
    mi hallan hyisi rintoja joi.
    Kenen silmt kuurassa, kitein kiiluu,
    kenen henki korpien kammoa on,
    hn hankien thten yss hiiluu
    ja sammuu koitteessa korven auringon.



SUUTELO.


    Kesn kukoistivat valkoliljat,
    kaihon, kaipuun haavemieli kukat.

    Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan
    kietoi luonnon, mutta liljat seisoi
    yh viel lumivalkeissansa.

    Palas yhyt, liljain rakastettu,
    joka kesn kaiken poissa viipyi,
    liljain valotulvaan nntyess.
    "Suuta anna", kuiski kukat sille.

    Hyiset huulet valkoteriin painui,
    syttyi thdet syksytaivahalle,
    helkkyi hallan hopeaiset helmet,
    helkkyi helmet, kulisivat kullat,
    kalskahteli kylmn terskannel, --
    vrjyi y ja vrjyi valkoliljat.

    Mutta sarastaissa maa ol' valkee,
    hanget hopeisina kimmelsivt,
    hankivuotehella murtuneena
    jss kimaltava kuollut kukka.



NETTMYYS.


    Ma tarun tiedn nuorukaisesta,
    mi lemmen lumopuiston lysi kerran.

    Se puisto ihmisilt' on salattu,
    se netnn lep varjossansa,
    ei lehv liiku, kare hienoinkaan
    sen peilisi lhteit ei srje,
    vain joskus linnut laulaa oksillaan,
    soi hetken hento, heljiv virsi,
    soi... sammuu hiljaa puiden pimentohon.

    Ky taru, ihmisni puiston sen
    lepv rauhaa milloinkaan jos srkee,
    se puisto katoo niinkuin katoo kaste,
    mi aamun arkaa punerrusta sikkyy.

    Se nuorukainen istui vaieten
    yn nettmt hetket, istui illat,
    mut kerran, pivn hukkuessa purppuraan,
    kun saapui y ja syttyi taivaan thdet,
    hn helmaan armahansa vaipui, virkkoi:
    "Sua lemmin."

    Sammui thdet, ylti y.
    Hn yksin seisoi elon ermaassa,
    tuul' ulvoi, uhkas autiuden ret
    ja sade rankka hnt piiskasi.



HANKIHAUDHSSA.


    Alla hanki hohtava, jinen,
    yll taivas kimmeltvinen.

    Hankihaudassa murtunut miesi.
    Sydnyn ylhiset thdet vain tiesi,

    miksi hn hylksi haaveensa parhaan.
    Kulki korpien yss harhaan.




IHMISEN LAULU



TYN LAULU.


    Ehtoo tummuu,
    rusko sammuu
    mustaan yhn,
    Syttyy hiillos,
    leimuu liesi,
    hehkuu rauta.
    Ryhtyy tyhn
    tiden miesi,

    kirkas viillos
    ilmaan piirtyy.
    Muodot muuttuu,
    sinne siirtyy
    aine jossa
    toinen aine
    toista puuttuu.
    Musta laine
    suvannossa
    elon liikkuu.

    Iskee tulta
    ilman ukset,
    kirkkaat kulta-
    kangastukset
    yss aukee.
    Ukkospilvet
    synkt laukee,
    trisevt
    avaruudet,
    vrisevt
    ihanuudet
    salamoivat
    elon yss.
    Tyn ja tarmon
    vasket soivat,
    svelvyss
    hymni hel
    ihmisyyden,
    joka armon
    luotaan heitt,
    joka el,
    vaikka taivaan
    ylevyyden
    jumalviha
    julma peitt.

    Ty on elon
    valtavirsi:
    laulat, lahoo
    kalman hirsi,
    isket, suistuu
    mereen vuoret,
    ksket, nousee
    touot nuoret.
    Piv saatu
    taivahasta,
    laulun laatu
    toiminnasta.



ELMN LAULU.


    Alussa retn, mrtn meri,
    toinen aalto musta, toinen niinkuin veri.

    Aaltojen harjalla Tuonen tumma pursi,
    musta aalto kantoi, punainen sen mursi.

    Manan kolkko mahti aaltojen alla,
    pinta puna-purppuraa, syvyyksiss halla.

    Purppurakuohuissa elon helj haaksi,
    pivn palo oppaaksi, kuolon kajo taaksi.

    Aaltojen alla mahtivirret Manan,
    yll iki-ihmeet elon, ihmissanan.

    Aaltojen yss Tuonen tumma loihtu,
    ilmojen vyss taivaan tulisoihtu.

    Pohjalla kalman lasten kaamea soitto,
    aalloilla ihmiselon ikuinen voitto.



IHMISYYDEN LULU.


    Ihmisyys hengen ylhisin kukka,
    mieli jinen elon mahlan hyytv hukka.

    Synkk on elon huoli, viiltv sen ht,
    iskee haavan sydmeen, ei murtamatta jt.

    Iskee haavan sydmeen, saa herkiksi mielet,
    vrisevi ihmisrinnan korkeat kielet.

    Sytyttvi oudot tulet, sielun aateluuden,
    kanteleisiin virittvi hengen laulun uuden.

    Laulamme, kuinka viikot, kuut ja vuodet vaihtuu,
    syttyy syt sydmen ja jlleen jhtyy, haihtuu.

    Laulamme, kuinka aatos matkaa Manan maita,
    kirkastuu ja polkuja astuu autuaita.

    Kuinka kannel korkeana, voitokkaana kaikaa,
    kuuluttaen kauneuden, sopusoinnun aikaa.

    Meret astinlaudaksi jalkojemme lymme,
    taivaan soihdut sytytmme helmaan synkn ymme.

    Viritmme ihmisyyden korkean virren,
    yhn pivn laulamme, talveen kevtkirren.



IHMISEN LAULU.

(Eleusilainen kuoro.)


    Laaksosta nousemme,
    veren alkuvaisto
    pyh, puhdas, ehtymtn eloamme johtaa.
    Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme
    jnnitys ohjaa.
    Suuri on taisto,
    kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.

    Astuu alas aatos etsien pohjaa,
    meri alla vlkkyy ja piv pll hohtaa,
    kuilusta kultaiset, kimaltavat langat
    taivaalle kehr, mi outona puuntaa.
    Purppurapurtensa, heljt helmihangat,
    poukaman pohjasta aavalle suuntaa.

    Aavoja harhaamme,
    vailla rt, rantaa.
    Tahdomme parhaamme
    uhriksi kantaa
    hengelle, jonka hehkuva tuli
    aineemme polttaa ja uudeksi muovaa.
    Etsimme tarhaamme,
    kangastuskaarta
    keskelt kaukaisen, keinuvan meren,
    autuuden saarta.
    Laulamme luovaa
    laulua veren,
    jonka lieskassa kahleemme suli,
    ret oudot aukes,
    pilvien pyh, pitk jnnitys laukes.

    Maailma retn allamme aukee,
    syksyy syvyys pilviin ja piv yhn raukee,
    syttyy thdet korkeat kannelle taivaan,
    riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan.
    Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet,
    kaukana heljvi hengen laulut uudet.
    Sulaa sydn ihmisen ja suurempaansa yhtyy,
    maailmoiden mestari tyhns ryhtyy.
    Kulkee pyh vristys ja vaipuu tomuun mielet,
    tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet
    rettmiin riltns ahtailta siirtyy,
    iisest iisyyteen tulikirjat piirtyy.
    Alas syksyy miljoonat, kuohuen aukee
    kaikkeuden syli,
    nousee sillat siintvt syvyyksien yli.



KAUNIS -- IINEN...


    Kaunis --
    sana suurin, min kskyst taivaat aukee.
    Iinen --
    sydn syyp sen edess tomuksi raukee.



KATOAVAISUUDEN KUORO.


          Mit elm on?
    Kevyt Kuuttaren kultarihma,
    mi liitt yhtehen maan ja taivaan,
    vlisilta yn sek auringon.
          Mit elm on?
    Pivnpaistehen hopeavihma,
    mi lankee lempeen ihmisen vaivaan.

          Mit ihminen on?
    Svel helkkyv, kulkeva kylmss yss,
    jumal-aate suuressa luomisen tyss.
    Meri valtava, vyryv maailman riin,
    aineen kytkev kahleiden mriin.
    Veri voimakas, syksyv, hipyv harhaan,
    lieska, nouseva thtien tarhaan.
          Mit ihminen on?
    Sen vikkyv, vistyv varjohon.

          Mit maailma on?
    Kuvasarja suuri ja loppumaton.
    Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu,
    kes kerke, syksyyn mi vaihtuu.
    Merten myrsky, mi yss rjyy,
    auer, mi auringon suukosta vrjyy.
    Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner,
    kadon-kaunis, kylm ja kuihtuva manner.

          Mit elm on?
    Soi yss ylhinen, kolkko kuoro:
    Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro
    elo uhrata, jtt jljelle parhain,
    min lysi, kulkien kautta harhain.
    Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli,
    sen kantoi korvahan oudoin tuuli,
    sen sieluun kuiskasi netn huuli.
    Sydn kuulijan raukesi, muuttui mieli,
    soi yss helisten kanteleen kieli.
    Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu,
    elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu,
    mies suurin, mi pyyd ei kylvst satoa,
    tyynesti katsoen kaiken katoa
    polkunsa niinkuin aurinko kulkee,
    yn uksen jlkeens siunaten sulkee.



PROMETHEUS.


    Putoo vasaran iskut kaikuvaan malmiin,
    kohta voin nytt elontyn valmiin.

    Piirretyn vaskeen, kirjotun kultaan,
    sstnyt sydmen ahjo ei tultaan.

    Lietsoi rinnan riehuvat palkeet.
    Vkivaltaiset leimahti lieskat valkeet.

    Pn pll tuskien rovio paloi.
    Vaiva retn muotohon valoi

    aineen, valtavan alkuvoiman,
    nyt rautakaavojen kammitsoiman.

    Ty valmis on kohta, mi teit uhkaa,
    korkeat jumalat! Eessnne tuhkaa

    ja tomua ihmisten lapset on vainen.
    Te sorrutte, voittohon ky suku mainen.

    Teit' iskuni uhkaa, te vallat taivaan!
    Minut litte, polkuni vaivasta vaivaan

    ikiviisautenne ja voimanne johti,
    vei luotunne luomisen valtaa kohti:

    Tie tuskien nytti korkeat kunnaat,
    sydnverell suoritin elmn lunnaat.




NKY



NKY.


    Tulin luoksesi etsien iloa maista,
    en tuntenut murheen murtamaa naista.

    Tulin luoksesi etsien onnea lauhaa,
    et tuntenut laaksojen lempeet rauhaa.

    Minut huikaisi silmies sihkyv valo,
    kyti niiss tuskien tumma palo.

    Mua kutsui kulmies iset kaarteet,
    ne ktki kyynelten kiiluvat aarteet.

    Mua huusi huultesi polttava jano.
    Ma saavuin. Sa tuijotat vain, et sanaa sano.

    Et vastaan ky, et syli avaa,
    sa sikkynet lieskaa leimahtavaa.

    On silmsi hehkuva, helmasi jinen,
    olet thti, kylmss kimmeltvinen.

    On polkusi pilkkopime, inen.
    Tulit, poistuit, ah it sua ikvinen.



SURU.


    Kun taukosi tanssi, kun loppui viini,
    ja ystvt uksen tynsivt kiini,
    ma yksin pytni reen jin.

    Kun kynttilt sammui, ja himmeni hiillos,
    kun leikkasi synt kuin veitsen viillos,
    tuli takaisin ainoa ystvin.

    Hn sken neti katseli naljaa,
    ei nostanut huulille riemujen maljaa,
    hnet unhotin, ainoan, uskollisen.

    Kun kaikki mun jtti, hn palasi jlleen;
    kden antaen orvolle ystvlleen
    hn istui viereeni vaieten.

    "Oli ovella salvat?" -- "Ne eessni aukee."
    "On symeni jss." -- "Se murheessa raukee."
    "Ei lmmit liesi, tie thdetn on."

    Ma tyhjensin sarkkani saakka sakkaan.
    Hn tuijotti hiljaa hiiltyvn takkaan:
    "Tie aina ei kulje aurinkohon."

    Tupa tummeni, ulkona ulvoi tuuli,
    yn hallaa-huokuva, hyinen huuli
    mun lieteni hiiliin henkili.

    Mut alla tummuvan tuhkan piili
    viel' lmmss heikosti hehkuva hiili,
    mi ilmiliekkihin leimahti.

    Kvi suureksi pirtti, sen seint siirtyi,
    kajo kullan-kiiluva kattoon piirtyi,
    ylt'ympri hohteen hehkuvan loi.

    Mies nousi, sylkhti sydmen juuret,
    surun lahjat on laupiaat, ylhiset, suuret,
    sysimustakin purppuraan puhjeta voi.



TYHJYYS.


    Suru sydmen suli, meni pois elon huoli,
    ah, rintani parhain ja kaunein kuoli.

    On pirtti autio, tummana liesi,
    p ksien varassa istuu miesi.

    Ohi kulkee muistojen musta saatto,
    on saapunut kuoleman kolkko aatto.

    Ei en valkene pivn armaus,
    pian lankee iinen, netn harmaus.

    Ei thdet tuiki, ei paista kuudan,
    ei kenkn kuule, jos apua huudan.

    Ei kuisketta ky, sana huulille hyytyy
    sydn, uhmaava ennen, nyt taakkaansa tyytyy.

    Kovan uskalsi kohtalon arvan heitt,
    y ikuinen murtuneen miehen peitt.

    On hetki soinnuton, autio lynyt.
    Voi miest, ken murheensa lahjat on mynyt.



YLULU.


              Y tumma,
    pll puistojen puolikuu,
              vy kumma
    kultathtien kaareutuu.

              Soi hento
    helin suihkuvain vetten vyn,
              ky lento
    siipien valkeiden helmassa yn.

              Kuin kieli
    hopeaharpun, mi vrjyen soi,
              kuin pieli
    pilven, min kuutamo kultahan loi

              on verho,
    mi maassa vikkyy, ky oksilla puun
              yn perho
    silkkisiipinen helmiss kuun.

              Jo viihdy,
    sydn, mi oudon kylmn lyt.
              Et kiihdy,
    sua saartaa jo valkeat, iiset yt.

              On mieli
    sulla yn iki-tyhjyyteen.
              Soi, kieli,
    unhon soittimen uupuneen.

              Y tumma,
    sydn outona unelmoi...
              yn kumma
    kultakantele sammuen soi.



MANAN MATKALLA.


    Ranta autio, mykk maa.
    Tuuli itkev tutjuttaa

    puiden oksia vaikertain.
    Raosta pilvien purjehtivain

    thti turvaton pilkist.
    Vuoret, tanteret kattaa j.

    Iankaikkinen ikvyys
    luonnossa, jonka jyti syys.

    On kuin jossakin nyyhkytys sois.
    Hyinen henkys senkin pois

    kantaa rihin kolkon maan.
    Varjot varjoja ajaa vaan.

    Valo viimeinen sammunut lie,
    eess pilkkopime tie.

    Mr ainoa: taivaltaa,
    hetkekn ei levt saa.

    Sielussa retn autius,
    isten kenttien kimallus.




CARMEN


    Notkuvat lanteet,
    huiskava huntu,
    sihkyvt ranteet,
    silmiss huuman
    hehkuva tuntu.
    Kultaiset vanteet
    ympri uuman
    krmeen taipuvan,
    tanssissa keinuvan, tanssiin haipuvan.
    Kdet hennot niinkuin kukkaset kedolla,
    jalat hiipivn notkeat niinkuin pedolla,
    jnhohtavat hampaat, hijysti kiiltvt,
    sydnjuuriin saakka kuin veitsin viiltvt.

    Katse niinkuin hehkuva kulta.
    Silmt riskyen kylm tulta
    tummana thtitaivaana aukee.
    Valot vlkkyvt ripsien yhn raukee.

    Kuin kultasfinksin yss nouset.
    Ksivarret valmiina niinkuin jouset,
    yn thtikirkkaus kulmilla,
    hymy hyytv huulilla julmilla.
    Maanpiiri tomuna eteesi raukee,
    tulet taivaan sammuu ja tyhjyys aukee.
    Pimess huulesi yksin hiiluu,
    terskylmin iskien silmsi kiiluu.



BRYNHILD.


    Hapsi hyinen, ripsi jinen,
    katse kylm, riskyvinen.

    Silm revontulten soihtu.
    Olemukses outo loihtu.

    Vlkyt taivaan thtivyn,
    uhkaat tuntureiden yn.

    Vinkuen kuin viima lennt
    ilman halki. Laaksoon ennt

    niinkuin lumivyryn pauhu,
    lakeuden laajan kauhu.

    Kimpoat kuin kirkas kiro,
    hyyss vartes valkee, siro.

    Kussa astut, kasvaa hanki,
    kukkakentt jn on vanki.

    Kuurakulmin yss nouset,
    laukee surman suuret jouset.

    Mies kuin korsi eesss murtuu,
    elo laaja, lmmin turtuu.

    Ymprill kentt jiset,
    surman yss sihkyviset.



SEPPELITY.


    Mink elin, sen ma lauloin,
    kirjaelin thtivin.
    Konsa naisen nuoren kauloin,
    runon hennoin helmipauloin
    kuudan-kulman seppelin.
    Jos ma sorrun, jlkeen j
    sentn uni seppelp.




HMEELLE


    Tummat vaarat, synkt korvet,
    hopeaisten vetten vyt,
    kunnahilla paimentorvet
    kuudan-kimmeltvt yt,
    pivnpaistehiset nummet,
    ehtoon kultakajastus,
    laaksot lauhat, syvt ummet,
    thtitaivaan kimallus.

    Taivas tummuu, uusi aika,
    lent rauhaan korpimaan,
    nousee tuhatvuotten taika,
    laulaa yss lauluaan,
    Hllpyrn kuohut huutaa
    jmit jlleen haudoistaan,
    kansan kyryn puuksi puutaa,
    urhot vain on valveillaan.

    Sammuu tulet taivahalta,
    kalvat kohoo kimaltain,
    vuosisatain valheen valta
    murtuu tiess salamain.
    Etsi emme tulta taivaan,
    syttyy hengen tuli uus,
    tuomittuja oomme vaivaan,
    josta syntyy vastaisuus.

    Elon yss taivallamme,
    joka touot nuoret hyys.
    Hengen kahleet kukistamme,
    jljelle j ihmisyys.
    Maasta, jonka jyti kulo
    nousee taimi aatteiden,
    tuhattuoksuisena tulo
    leyhyy uuden kevimen.

    Uusi Hllpyr kiehuu,
    koski kuuma tarmon, tyn,
    Jmin jykn liput liehuu,
    valonviirit helmass' yn.
    Hllpyr, tulihyrsky,
    laulaa voimaa Hmehen,
    tekojen on noussut myrsky.
    Seuraa piv seesteinen.




TIBERIUS ROOMAN KEISARI



1.

MIETTEIT CURIASSA.


    Pmaalia ei taivaan kannen alla
    niin suurta, thtiseijastavaa, johon
    ma poltteestani katseen voisin luoda.
    Jumalat julmat kuolemattomalla
    voimallaan stivt mun kohtalohon,
    min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda.
    Juon kiron maljan, pisar pisaralta
    vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta,
    juon maljan, miss kaikkeudet likkyy,
    juon iisyytt, mutta sielu sikkyy
    tyhjyytt kuitenkin, mi kuilun lailla
    ammottaa alla pohjaa, rt vailla.
    Juon, vaikken janoo, mit janoisin!
    ma kaikkialla kohtaan valmihin.
    Jos ktt nostan, nousee valtameret,
    ly hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin
    tuhannet taistopurret purje-ylvt,
    jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret,
    yn ilmat puhkee sini-salamoihin,
    maa jrkkyy, kaatuu valtakuntain pylvt.

    Ma mainettako janoon? Nimeni
    maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa,
    niin kaukaista ei kansaa eik aikaa,
    min tielle steet ei sais silstni,
    germaanit joka lannisti, li Idn.
    Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu
    on mulle, niskat kumarat vain nen,
    ei vertaista oo rinnalleni luotu,
    oon oma mittapuuni, muita pidn
    ma mittana vain viisaan roskaven.

    Oi roomalaiset, orjansielut, jotka
    kahleita rakastatte, kultakotka
    maailman-vallan uupui lennossansa,
    jalkoihin orjuuttajan lankee kansa,
    min voima maat ja meret kammitsoi.
    Nyt pnne pll viha salamoi
    sen miehen, jonka valtaan taivutte.
    Te ette nouse, niinp vaivutte
    te ylenkatseen paasitaakan alle.
    Ma teit ylenkatson, taivahalle,
    mi vapaana ja korkeana kaartaa
    vapaata maatanne, ma painan merkin,
    mi tuskalla ja hpell saartaa
    mielenne yn, kun kerran jljin herkin
    viimeinen kunto hiipii sielustanne.

    Te raatelette toinen toisianne,
    on nyryytenne petollinen, vr,
    ma uskoisinko kauhun kylvn, satoon!
    Ken ystvns tuhoo, hll' on mr
    mys valtiaansa syst perikatoon.
    Siks teit ruoskin tulitutkaimilla,
    toisenne raastakaa, ma viuhuvilla
    nuolilla teidt luotain karkotan.
    Ma yksin olen, yksinni kannan
    mys kohtaloni, halveksuen annan
    poveeni lyd turman salaman.



2.

SEJANUKSEN SURMA.


    Sejanus kuollut, ase kammottavin,
    mi tuhotern thts kyttjns,
    mut itse siihen suistui. Ammottavin
    nyt aukes kuilu, joka tyttjns
    ei saa; ma tll puolen, toiset tuolla,
    ken yli pyrkii, hnen tytyy kuolla.
    T ruumis raja kaiken on, mut raja,
    mi rajatonta kielt huutaa turman,
    ja huutaa kunnes rauhaisinkin maja
    on raastettu, ja vauhkot orhit surman
    haamuina hirmuisina kaupungista
    kaupunkiin kiitneet, ja ihmismaa,
    viel' sken ylvs, hautaamattomista
    ruumiista asukkaansa ainoot saa.

    Sejanus kuollut, side viimeinenkin
    katkennut ihmisiin, nyt yksin olen.
    Yks oli sie, vilppi taittoi senkin,
    nyt halveksien herkintni polen,
    mies yksinisin, jonka kumppanina
    vain ylenkatse on, ei epily,
    mi ennen kalvoi mielt, tulisina
    krmein kierti aivoja ja haki
    saaliiksi hennoimman mun hengestni.
    T kohtaloni rautainen on laki:
    muut tuhota ja seista yksinni
    kuin ylenkatse tuhoo tunteet muut.

    En usko hyvn voimaan, ihmisi
    ken nostaa tahtoo, nostaa esiripun,
    mi peitt kurjuuteensa nntyvi
    vain sotijoita pahan voittolipun,
    ja verhon kohotessa kalalampi
    vain nky seuraa nky ja anoo,
    ett' yh saisi olla matalampi
    se teko, jota ihmissielu janoo.
    En ylenn, on tehtvni syst,
    he alemmaksi aina vaipukoot
    ja myrkyn juokoot hpens yst,
    rikokseen jljitnn haipukoot.

    Nyt tahdon el, nousen verest,
    jpatsas pivn-paahtehessa elon,
    ma kohoan kuin myrsky merest
    ja kylvn kaikkialle kuolon pelon.
    Nyt kiiluu yksin silmt Medusan,
    on aamuthti aalloin rauennut,
    maa vistyy pois, on Hades auennut,
    ma kuulen kalman siiven kohinan.



3.

CAPRIN KALLIOILLA.


    -- Kirottu olkoon Caesar! huutaa kansa.

    -- Oon kirollenne kylm, tuomarini
    ma itse olen, mies mi haavojansa
    tulella ruoski. Yrttitarhoihini
    ken uskaltaa? On kynns tulvillansa
    nyt rypleit, jotka vuotaa verta,
    kun viilt tunnontuskan ters-sini
    arinta pintaa. Monta valtamerta
    siell' likkyy, joiden aallot kiert kyin
    ja vaivan haahdet huuhtoo vaahdissansa.
    Ly rantaan kolkot kuohut sydn-syin,
    yn pielet salamoi, kykloopein sota
    taivasta tapaa, vapisevi maa,
    vlkht Juppiterin peitsen ota,
    titaanirinnat tuskaa huohottaa.
    Ken yrttitarhoihini halajaa?

    Paljastan yss poven raadellun,
    min sielun soima tutkaimillaan repi,
    synjuuriin kauhun kylm krme sepi
    ruumiinsa. Jumalien valitun
    se kohtaloa on. He meidt nostaa
    huipuille, riemun, tuskan antavat
    suurimman, syyst syyhyn kantavat,
    ja erheen saamme ypyksin kostaa.

    En ano armoa, ma kruunu pss
    kyn tilintekoon kanssa elmin,
    ma ylpen seisoin, myrskysss
    jumalten iskin, kaiken tyhjks nin.
    Pmaalia ei ihmisell mitn,
    hn leimaus on, mi lent lnnest' itn
    ja ptyy sinne, mist lhti retki,
    toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki,
    hn etsii, tuska saaliinsa on ainut.
    Jos nouset, alemmaksi aina painut,
    se laki kirjoitettu thdest' thteen
    on yllemme, soi elon alkulhteen
    laulusta korvahamme kolkko sana:
    ly tehty, lhdet tuskan kruunaamana.

    Ma itseni ylenkatson, muut
    tuomitsin, hetki oman tuomion
    on tullut, yss virrat vaahtosuut
    jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.




JISET TEMPPELIT


    Hyiset, hmttvt vuorenharjat,
    yll kimmeltvt thtisarjat.

    Vuori-iljangoilla templit jiset.
    Temppeleiss urhot seppelpiset.

    Sankareiden kuolon-kylm suku,
    joka vuosituhansiin ei nuku.

    Valvoo, vaikkei uhriliekit loista,
    pse piv vuoren kammitsoista.

    Paistaa kuudan jisiin kalvan teriin,
    henkii hallaa hyyrtyneiden veriin.

    Tytt mielet autiuden kammoin,
    nytt kuvat, hipyneet jo ammoin.

    Kuuluu kaukaa miesten miekan-melske,
    kaikuu kilpi-naisten naurun helske.

    Kohoo jiset holvit, seint siirtyy,
    taivaan thtikorut kattoon piirtyy.

    Vlkkyy avaruudet, ilman pielet,
    helkkyy jttikanteleiden kielet.

    Miehet nousee, kalskaa kylmt raudat,
    aukee urhoin hyiset silmlaudat.

    Sammuu elo, iisyyteen raukee
    aika. Autiuden ukset aukee,

    jisten temppeleiden valkee rauha.
    Yll thtisiinto inen, lauha.



