Katri Valan 'Pespuu palaa' on Projekti Lnnrotin julkaisu n:o 905.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitn
rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lnnrot.




PESPUU PALAA

Kirj.

Katri Vala



WSOY, Porvoo, 1942.






SISLLYS:

Runoilija.

Pespuu palaa:
  Liitupiirit.
  Pespuu palaa.
  Tulva.
  idit.

Jsilta:
  Ytaivas.
  Keidas.
  Tuhottu nuoruus.
  Talvi on tullut.
  Samarialainen.
  Talviy.
  Jsilta.

Kyllin jo seisoin:
  Kyllin jo seisoin.
  Kes.
  Lapsen maailma.
     I. Kdet.
    II. Leikki.
   III. Kes.
  Kevttuuli.
  Meren laulu maalle.

Ilmestyskirja:
  Ilmestyskirja.






RUNOILIJA.




    Sanottiin:
    satakieli puhkaistuin silmin
    on runoilija.
    Ja monet lauloivat ummistetuin silmin.
    ("Ihanasti laulavat runoilijat!")

    Mutta ers avasi silmns ja lauloi.
    -- "Hpisij!"
    Likaiset neulat
    puhkaisivat ammoin
    hnen silmns,
    elmn, laulun kimmeltvt verkot.






PESPUU PALAA.




LIITUPIIRIT.


    Syystaivaan alla --
    omenankuulaan, viljantuoksuisen
    soi lasten riemu, jalat vilist
    (on poikanikin siell).
    Ja liitupiiri tiet: varma turva,
    ei vihollinen tnne tulla voi.
    Se piiri pit!

    Vaan isojen maailmasta --
    on aina arvaamaton, trkeilev tuo --
    putoaa kauhistava seikka keskeen kaiken:
    SOTA!

    Totiset silmt seuraa kysymyst:
    On sota, iti. Miss? Kaukanako?
    Saako sota tulla sinne, miss kodit on?
    Aivan varmastiko ei?

    Vastaanko vai vistn?

    On meidn, suurten, maailma kunniaton.
    Ei mitkn lupaukset, liitupiirit, pid.
    On tll turvattomuus tydellinen.
    Mitenk rauhoitan sun, pikku sydn,
    luon turvalliseks unes, elms?

                             Syyskuussa 1939.




PESPUU PALAA.


    Levottomina kiertvt ajatukset maata
    kuin linnut palavaa pespuuta.
    Hvityksen, nln, paon tiet
    johtavat koteihin kautta maan.

    Siell olisi ihmisen
    ollut hyv el
    kasvin lailla hiljaa
    suonissa tuleentuvien peltojen rauha.
    Sukeltaa aamujen kastemaljaan,
    kuohua vkevsti kesn auringon alla,
    liukua syyspivin hopeasineen.
    Laulaa laulu rakkaudesta,
    lasten ilosta ja ihmetyksest.

    Tuskan mustissa liekeiss,
    valitusten meress
    karaistuvat krsivlliset sydmet,
    terstyvt viljelijin siunaavat kdet
    kumeaan uhkaan,
    puhdistavaan hvitykseen.

    Ajatukset kiertvt maata
    kuin linnut palavaa pespuuta
    thyten pesien tuhoojia,
    huutaen taistelun kovan laulun.




TULVA.


    Parahdat unessa, lapsi,
    silmin kauhistunein
    ojennat pient ktts.
    Katso, kaikki on hyvin,
    lamppu palaa, on lmmin,
    ulkona kuusi ja koivu,
    hopeavillainen hmy
    untasi vartioi.

    Hymyilet, uinahdat jlleen.
    -- -- -- -- --
    Kuuntelen vavisten.
    Mustat voimat hiipivt kaikkialla.
    Ne murtavat Styxin padot.
    Kuoleman virta tulvii
    yli elvien maan.
    Kuuletko lohikrmesihinn
    myrkyllisess usvassa?
    Kumiseva tuho.
    Miljoonat nuoret ruumiit
    ajelehtivat maan pinnalla.
    Suunnattomana lankeaa varjo
    yli valittavan maan.

    Kuuntelen vavisten:
    ruhjovat laineet
    hykyvt seini vasten.
    Taloni,
    lyhty pimess aallokossa,
    vapisee, huojuu,
    Milloin luhistuvat seint?
    -- -- -- -- --
    Parahdat unessas, lapsi,
    silmin kauhistunein
    ojennat pient ktts.

    Katso, kaikki on hyvin.
    Syksyn tuuli tuutii
    silmulapsia uneen.
    Kevll riemullista
    on hert aurinkoon.
    Hymyilet, uinahdat jlleen.

                             1935.




IDIT.


    Tuskallista on olla iti
    tss maailmassa.
    Hirvittvksi on runneltu, sinut,
    kaunis elm,
    kun idit sanovat:
    parempi olisi lapsen kuolla.

    Itku sodan polttamista maista,
    tuska veristen pikku ruumiitten relt,
    romahtelevista taloista,
    pakolaisten uupuneista karavaaneista
    humisee yli maailman...
    Juuriansa kiskoen
    haavoittuneen jtin lailla
    huojuu elmn puu.

    Mutta kuin hauras kaisla-arkku Niilin rannalla,
    orja-idin sitkeiden ksien solmima,
    keinuu maailman idinsydn
    lasta ktkien
    kaikilla rannoilla
    toivoen, vaanien:
    Kenties tulevat,
    pelastavat,
    vkevt, puhtaat, pelottomat --!






JSILTA.




YTAIVAS.


    Taivaan sininen pelto,
    myrskyiden syvksi kyntm,
    kasvaa thtien hopeakauraa,
    kylmn pellon harvaa kauraa.
    Ken tarttuu kuun tervn sirppiin?




KEIDAS.


    Keskell ermaan keltaista vihaa
    olin vaeltajain ilo --
    tuuli vei tuoksuvan viestini
    kaukana menehtyville
    vaeltajille lnteen ja itn!

    Olin elvn hengitys kuolleiden maassa.
    Mutta ermaan viha kietoi
    kuin kire rengas,
    ermaa lainehti lhellni
    upottavan lyijymeren lailla...
    Lasintervn
    on hietavihma sihissyt yllni,
    ermaan hmhkki-hihitys,
    hidas surma,
    vuosia, vuosia.

    Puuni -- hiekan symt,
    mykt, mustat huudot,
    lhteeni, lhteeni
    hmrtyv silm
    syvll...
    Voi menehtyv voimaani!
    Vaeltajat, vaeltajat,
    viestini ei saavu en!

    Silloin
    kuulen:
    syvll
    hopeinen poreilu!

    Lhteeni etsien uusia teit
    elottoman alitse,
    hyytyneen vihan.

    Hopeinen poreilu!
    Nauruni kuolemassa.




TUHOTTU NUORUUS.


    Laivamme lhti iloisesti humisten
    tynn nuoruuden loistavia unia,
    sihkyv elm, suloisesti kipe.
    Puhkeavain kukkain hehku oli mielemme.
    Koskaan ei vkevyytemme uupua voi!

    Mik matka salakavalan kareikon yli,
    piinaava sade, nlk, kylmyys,
    kyhi pivi, pimeytt, kammottavaa tuskaa.
    Me kestimme kauan,
    lakastuimme hitaasti.

    Hyhmisess vedess,
    uponneen laivamme pyrteess
    jatkuu vimmainen taistelu,
    toivottomien, ilottomien julma kilpa.
    Monet ovat tarttuneet minuun:
    vkev uimari, pelasta!
    Vaikenen uupumuksesta.

    Vkevin! -- Merilintujen kirskuva noidannauru.
    Ikuisuuden ajelehdin taakkoineni,
    vajoan usein uppoamisen sumuun,
    nousen jlleen salaperisesti, ihmetellen,
    Ei tule kukaan sanoen: kannan sinua, menehdyt.

    Tiedn, vajoan pian viimeisen kerran
    veden painamissa silmissni nuoruuteni,
    loputtoman kasvun vahva ruokamulta,
    raiskattuna kuten miljoona nuoruutta
    jlleen ja jlleen.




TALVI ON TULLUT.


    Talvi on jlleen tullut --

    Jos olisin nuori,
    kenties laulaisin
    maan mustasta maljasta,
    tynn lumikukkien viileytt,
    kenties thtien kaste
    kimaltaisi lauluni ynsinisell niityll.

    Mutta paleltuneet ovat nuoruuteni laulut.
    Lauluni on kyh ja uupunut,
    kuin vaimo,
    joka kyhmyisin, sinistynein ksin
    poimii risuja
    hataran majansa tuleen.

    Kierrn niukan leipni rataa,
    kalseaa kuin vankilan piha.
    Aistini, ajatukseni ovat karheat tyst.

    Talvi on tullut,
    hdn kiristj,
    puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja.
    Mutta pihlajat loimuavat
    kuin viestiroviot.




SAMARIALAINEN.


    Haavoissani, janon poltteissa
    makasin, lyty,
    autiolla vuoritiell.

    Tulit, samarialainen,
    peitit lydyn ruumiini,
    nostit, kannoit,
    vedell virvoitit suuni,
    hellyydell sydmeni.

    Elin jlleen.
    Eik minulla ollut sukua ja ystvi en.
    Seurasin ankaria teitsi:
    nlk, vaaraa, kodittomuutta.
    Jaoimme taakat ja niukan leivn,
    olimme lohdutus toisillemme kovina pivin.

    Mutta poluton viidakko,
    poluton viidakko on ihminen!
    Kerran piirsit hymyillen veitsellsi
    pisartelevan naarmun minuun.
    Kuilu on auennut,
    vertani polttaa sokaiseva myrkky.
    Pimenee ymprillni,
    autioituu.




TALVIY.


    Ilma kilahtelee kuin lasikello,
    helisee puitten huurreneulaset.
    Hyytyneen tersvirran lailla
    kaartuu tie sinisten varjojen alla.

    Talot, nettmt lohkareet
    ilman jkuullossa kuin hyisess vedess.
    Ihmiselm kytee
    odottaen aurinkoa
    tahtoen polttautua elvksi liekiksi
    lpi kuoleman, jhmettymisen
    vlkehtivn lumouksen.





JSILTA.


    Lysit sillan talven yli,
    hauraan jkynnssillan.
    Astu hiljaa, hiljaa.
    Hopealehtimetsn
    on kiirinyt ohut risahdus,
    sillan salainen murtuma.

    Tulit murheenraskain askelin,
    itkun painoa kantain,
    Ei niin, ei niin.
    Astu hiljaa, hiljaa,
    voit pst yli.

    Kovin kotkansilmin,
    sydmin kyyneleettmin, kevein
    thy aamujen taakse
    auringon tuhatsoutulaivaa,
    kun se nousee talven virtaa
    sytytten sillan, rannat
    ihanaan paloon.






KYLLIN JO SEISOIN...




KYLLIN JO SEISOIN...


    Kyllin jo seisoin tss tuulessa,
    tuska, valitus, verinen pimeys
    viilsivt kuluttavan viiman lailla,
    sivt olemukseni seinm,
    vain pivi -- ja sydn
    jisi luhistumisen alle
    vaieten kaikesta taistelustaan.

    Oi suvituuli, ilon tuuli,
    huikaisten satut minuun
    kuin ni vuoressa asuvaan
    yli lumen, talven keskelt
    puhaltaa sinun aurinkohuilusi
    poreilevan puron
    tomuisen sotijan
    juoda ja kylpe.

    Tunnustellen haparoin ilossa.
    Epriden laukean lepoon.
    Jrkkyen taipuvat kasvoni hymyyn.
    Silmni eivt tahdo uskoa.

    Ja min muistan, miksi kerran lhdin.
    Knnyn suvituuleen,
    ilon sihkyv ters valuu minuun.
    Kohta lhden jlleen.




KES.


    On ranta sateentuore,
    lehdet pirskoittavat tuoksuaan,
    likkyy silkki veden
    lpi aurinkoisen sydmen.
    Kyllin olet kuunnellut
    talven ni pimein in.
    Olet kiusatun vsynyt varjo.

    Tss on kesn ateria
    kaikkien aistien janoon ja nlkn.
    Sy auringon leip,
    juo huolettomuuden purosta,
    ajelehdi vesilinnun lailla
    ajattomuuden kuullossa,
    ahmi, kunnes uuvut
    itmisen horteeseen
    tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
    kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
    vkev hedelm!




LAPSEN MAAILMA.


I. Kdet.

    Kdet ovat oivat toverit
    ja kaikki sormet.
    Ne kumartaa ja vilkuttaa
    jos tahtoo niin.
    Ksill voi tarttua kiinni,
    voi heitt,
    voi kaikkea koskettaa:
    isn silm ja idin nen.
    Onnellinen olla voi,
    kun on kdet.
    Ja milloin on surullinen --
    sellaista sattuu:
    on nlk, on yksin
    tai mrk --
    niin sormet lohduttaa.
    Ne voi tynt suuhun
    ja kaiken unohtaa.


II. Leikki.

    Tm miekkonen ei sied
    mitn hiljaa seisovaa.
    Kaikki pyrimn, heilumaan!
    Huii! Noin sinkoo kalikat.
    Jalat aplodeeraa,
    sill ksill on tyt kyllin:
    laiska maailma tytyy panna liikkeeseen.
    Rakentaako joku?

    Se hajoitetaan.
    Ei palikkaa palikan plle.
    Kuin nuijat heiluu palleroiset kdet.
    Romahdusten riskinss
    kiekaisee huima kumousmies
    kuin nuori, iloinen kukko.


III. Kes.

    Onko ihmeellist?
    Hele pieni oksa
    aivan on edesss.
    Oi oi oi somia lehti sen!

    Pyrht kasvojen luona
    jokin hohtavan valkoinen.
    Perhonen, perhonen!
    Silmis kukiksi luulee,
    sini -- sinikukkasiks.
    Kissa kellarin katolla
    on viisasta olevinaan.
    Linnut nauravat puussa,
    sinua naurattaa
    hassu hassu kissa.
    Lallaa lauletaan
    koko maailman laulu,
    keinutaan, keinutaan
    ruohonkorren tahtiin.




KEVTTUULI.


    Kevn sakea tuuli
    valuu metsien lpi vainioille,
    kietoo maan paljaan ruumiin
    hulmuilevaan viittaan:
    hedelmidy, kuki, synnyt!
    Ah, kukkamerta silmujen ktkiss!

    Laulut pulppuavat kuin lhteet,
    putoilevat helmien lailla pivn kultamaljaan
    salattujen pesien yll.
    Purojen hopeaprskeen luona
    kimittvt lasten lasinhelet net,
    kenttien hiekka narisee
    riemun hyppelehtivin askelten alla.
    Kasvit, linnut, lapset
    maan autuudessa,
    josta ihminen on karkoitettu
    kaiken thden, mist kevttuuli ei tied,
    mik on vain mrkiv vamma
    maan ihanilla kasvoilla.




MEREN LAULU MAALLE.


    Keinun polviasi hyvillen, maa,
    yllni lintujen kirkuna, auringon nauru.
    Keinun pimeiss syvyyksissni
    syntymttmi saaria kantain.
    Keinun ajattomassa rytmiss,
    jumalten hymyilevss hekumassa.
    Loputtomasti kohoat yllni, maa,
    loputtomasti valuvat virtasi
    ahnaisiin syvyyksiini!

    Vuoriesi tuulet,
    ihmistesi kumea tuska,
    pelottomat unet, verinen saasta,
    keinuvat minussa,
    ajautuvat kaukaisille rannoilleni.






ILMESTYSKIRJA.




ILMESTYSKIRJA.


    Myrsky on tullut.
    Thdet varisevat
    kuin kypst viikunat tuulessa,
    kun lohikrmeen pyrst taivaan pyyhkii.
    Palava vuori kaatuu mereen
    ja vesi vyryy verenkarvainen.

    Nainen thtiseppel, auringosta viitta,
    huutaa tuskaansa ja kauhuansa:
    lohikrme seisoo synnyttjn luona
    ja vartoo poikalasta saaliikseen.
    Vaan kotkansiivin paeta saa iti
    ja poika turvakseen saa Jumalan.

    Merest Peto nousee,
    kplt karhun on ja kita leijonan.
    Se puhuu suurin sanoin.
    Kumartajat lausuu:
    "Ei ole vertaistaan,
    ei taistelussa voittajaa."

    Pilven plt maahan
    putoo enkeleiden sirpit,
    maan viinipuusta kypst tertut leikataan.
    Jumalan vihan suuri kuurna tyttyy
    ja poljettaissa roiskuu veri kauas
    ylitse peltomaiden, hevosten.

    Maan ja taivaan tytt taisteluiden kumu
    ja linnut sotapllikiden lihaa syvt,
    kun Krme, Peto systn syvyyteen.

    Hiljaisena seisoo temppeli
    tyttmn kirkastuksen savun.
    Ihmisen pojan paluuta se vartoo
    ja laulun suurta huminaa.



