Katri Valan 'Sininen ovi' on Projekti Lnnrotin julkaisu n:o 902.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitn
rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lnnrot.




SININEN OVI

Kirj.

Katri Vala






SISLLYS:

I. Sininen ovi

 Majani.
 Aamulaulu.
 Auringon nauru.
 Sininen kukka.
 Hopearihma.
 Ratsastaja.
 Unikot.
 Suuret huilut.
 Samum.
 Sininen puutarha.
 Vartia.
 Riemu.

II. Musta jumala

 Musta jumala.
 Oleanderisatu.
 Valkoiset maljakot.
 Hajuherneet.
 Aurinko ei ole viel noussut.
 Ikv.
 Helmiketju.
 Punainen temppeli.
 Lhdettysi.
 Runokirje.
 Nimesi.
 Lumipisara.
 Kuunvalo.
 Musta laiva.
 Valkoinen sydn.
 Ylsnousemus.
 Thdenlento.
 Syksyinen kuu.

III. Linnun satu

 Linnun satu.
 Onnellinen hetki.
 Kespivn.
 Syysilta.
 Vaeltaja I-II.
 Hmr huone.
 Jumala ja min.
 Faunit.
 Ihana pllikk.
 Meren rannalla.
 Venhelaulu.
 Aamulaulu.






SININEN OVI.




    Kun suljen silmni,
    kun olen surullinen ja yksin,
    nen etlt siintvn
    sinun majasi sinisen oven,
    oi kaukainen sisareni kuuman auringon alla.
    Sinun sininen ovesi
    on minulle tie kaikkeen,
    mit ei ole,
    mik vain uneksitaan.




MAJANI.


    Minun majani on ermaan laidassa.
    Sen on nhnyt vain aurinko,
    joka nousee aavikon hiekasta,
    sen ovat nhneet villien gasellien
    ja lintujen ihanat silmt.

    Siell hengitt minun nuoruuteni
    onnellisena kuin kukka,
    jonka kuvussa kastepisara
    heijastaa thte.




AAMULAULU.


    Olen uneksinut ihanasti
    taivaan thtisen viitan liepeiss,
    olen hernnyt auringon huutoon
    puutarhani kasteisissa puissa.
    Mustilta vuorilta juoksee virta,
    sen ermaatuoksuiset laineet
    huuhtovat nauraen jseneni.

    Oi te kaikki kukkani,
    oi te kaikki lapselliset hedelmt,
    joiden mehu kuohuu
    kuultavan kuoren alla,
    miten kauniisti ojennutte
    poimivaa kttni kohden,
    kuin olisi se suloinen, pieni jumala,
    jota ei voi vastustaa.




AURINGON NAURU.


    Aurinko, sin olet sihkyv ja tulinen!
    Sinun steesi kiertvt
    kuin kuuma, kultainen nauru
    jokaisen puun ja kukan ja linnupesn.

    Ksistni putoo kaislamatto,
    jota olen laulaen solminut,
    ja suloinen raukeus painaa luomiani.
    Haljennut hedelm on pudonnut olkaplleni,
    ja ruukkuni reunalle on istahtanut
    kuumuudesta lhttv lintu.




SININEN KUKKA.


    Kuka kulkee laulaen palmujen alla?
    Hnen hengityksens tytt viilell suloudella
    kaikki linnunpest ja kukkien kuvut.
    Iltako on tullut ihanin askelin?
    Iltako sipaisi sinisell kukalla
    minun auringossa nukkuvaa sydntni?

    Lintu on jo lhtenyt,
    majani takana soi pieni hopeakello,
    ja kaatuneesta ruukusta
    vuotaa vesi helisten kynnyskivelle.




HOPEARIHMA.


    Seison nojaten nuoren gasellin kaulaan.
    Katselemme, kuinka puolikuu kohoo
    mustien vuorten takaa.
    Se on kuin kylvyst nouseva jumalatar,
    joka kietoo alastomat jalkansa
    ohueen pilveen.

    Sen alla on suuri ermaa vaiti.
    Satakieli on virittnyt pienen tamburansa,
    sen laulu leijaa kuin hopearihma
    sinist kupua kohden.
    Kaikki thdet ovat pyshtyneet kuuntelemaan.




RATSASTAJA.


    Tnn kulki ratsastaja majani ohi,
    kuin valkoinen liekki oli hnen hevosensa.
    Hn katsoi minua mustin silmin,
    ne olivat kuin yllinen mets,
    joka palaa.

    Srjin tnn kauneimman ruukkuni,
    itkin sit katkerasti.




UNIKOT.


    Yll on varmaan joku jumala
    kulkenut puutarhassani:
    kaikki unikot ovat auenneet.
    Tuskin uskallan astua ulos,
    pelkn palavani pieniss liekeiss.

    Linnunlaulun huumaava helin
    kuin salaisen suihkulhteen pisarat
    putoaa helmeillen ylitseni.
    Oi aavikon tuuli,
    vie kauan minun itkev ja naurava sydmeni!




SUURET HUILUT.


    Aurinko on mennyt.
    Vrisen, uni pakenee silmistni.
    Tiedn pimess unikoiden hehkuvan,
    ja kaukana huutaa jalopeura
    hirvittv rakkauttaan.

    Tuntuu niinkuin jonkun kiihke hengitys
    leyhisi paljaalle rinnalleni.
    Punastuneena juoksen ulos
    viilentmn virrassa jsenini.
    Voi minua,
    on kuin jokainen puu suurena huiluna
    soittaisi yhn villej sveleit!




SAMUM.


    Hersin askeliin.
    Joku seisoi ovellani
    neti katsellen minua.
    Nin vain mustien silmien huumaavan tulen.
    Tynn ihanaa kauhua
    tahdoin paeta, tahdoin syksy pimen,
    ennenkuin koko olemukseni
    oli palannut tuhkaksi.

    Silloin hn puhui,
    ja min kumarruin hnen sanojensa alle,
    ktkin pni, taivuin kuin puu,
    kun kuuma samum ky ylitse.

    "Nin sinut ermaahan lhtiessni.
    Siit saakka on sydmeni ollut kuin janoinen elin.

    Sin olit ainoa lhde,
    sin olit tuoksuva virta.
    Koko ermaa lauloi sinusta."

    Huusiko joku aavikolla riemusta tukehtuvana?




SININEN PUUTARHA.


    Miksi sinun tuliset ja ylpet silmsi
    katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
    kuin villien elinten silmt
    auringon vrisev nousua?

    Olen kylpenyt juuri virrassa
    ja kaulaani on takertunut
    himmenpunainen lev.
    Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
    sinisess puutarhassa,
    ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
    Tanssinko sinulle tmn kukkivan puun alla?




VARTIA.


    Tulevatko taasen ajatukset
    kuin ilket, mustat linnut
    sinun sydmeesi, sankari?

    Sulje rakastetut silmsi!
    Seison vuoteesi vierell vartioiden.
    Olen kiinnittnyt thdet sormieni pihin,
    kuun kultaisen lyhdyn
    himmennn hunnullani
    levtksesi ihanasti
    minun maassani.




RIEMU.


    Kuulitko, armaani,
    tuuli kulki laulaen helisevsti
    aivan poskiemme vlitse!
    Sen riemu ei ole suurempi kuin meidn.

    Laula minulle laulu merest,
    joka hengitt suurten thtien alla,
    sill pelkn silmieni palavan,
    jos niit yh suutelet.
    Kun sin laulat
    nen rakkautemme meren,
    jossa ajelehdimme,
    thtien kuvajaiset vrisevt jsenillmme.
    Tuhat vuottako jo liu'uimme nin
    vaiko vain thden sammumishetken?






II. MUSTA JUMALA.




    Katso, raukea ruumiini,
    millaista huohottavaa sielua
    sin sisllsi kannat.




MUSTA JUMALA.


    Metsss on punakivinen temppeli.
    Sen jumala, musta ja yksininen
    kutsui valittaen pimein in.
    Kuin unessa kuljin.
    Kuin unessa nousin mustia portaita.
    Kuin unessa vaelsin hmrn temppeliin
    ja astuin vavisten jumalan eteen.

    Ah, nyt en paeta voi!
    Joka y laskeutuu jumala luokseni
    julmana ja ihanana.
    Pivisin pidttvt minua silmt
    kuin tuliset raudat,
    ja kipess ihanuudessa
    palan hnen edessns
    kuin kalpea uhrituli.




OLEANDERISATU.


    Min olen hyljtyn linnan
    pieni murheellinen neito,
    ja sin olet suuri, vkev sankari
    kaukaa ihmeellisest maailmasta.
    Kenties olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.
    Olemme kulkeneet koko pivn
    loistavassa metsss.
    Sinne on valunut kultaa taivaalta
    ja putoilee yh oleanderinkukkia.

    Sin ihana hullu,
    luulisi taivaan olevan viini tynn!
    "Olet liian steilev tnn", sanot,
    "mieluummin katson suoraan aurinkoon.
    Ja niin pieni olet,
    sopisit oikeaan kteeni!"
    Ja silmsi kiintyvt minuun
    tynn jumaloivaa hellyytt,
    ja min katselen kttsi
    vkev ja kaunista
    ja minusta tuntuu,
    ett ulottuisin suutelemaan sit,
    jos nousisin varpailleni.




VALKOISET MALJAKOT.


    Sinun yksinkertainen hellyytesi
    on tyttnyt sydmeni
    aamukasteisilla kukilla.

    Vkevn ja hyvn
    polvistut eteeni.
    Oi, l silmini katso!

    Olet puhunut sanoja,
    jotka ovat pyshtyneet seppeleeksi otsalleni.
    On kuin huoneestani kaikkialta
    loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
    auringonhohtoa tynn.

    l nosta rajua ptsi nyt,
    ettemme loukkaisi ksimme
    pienten maljakoiden sirpaleihin!




HAJUHERNEET.


    Hajuherneet, kukkani,
    te, jotka ylenette kuumassa yss
    viilein ja tynn tuoksuvaa kuultoa,
    teille tahdon sanoa salaisuuden,
    jota ei pivll ole,
    mutta joka isin saa minut niin vrisevksi.

    Painan kasvoni poskianne vasten,
    te suloiset, tynn lempet hekumaa,
    sill olen nyt kovin nuori
    ja tunnen punastuksen lyvn yli otsani:
    joku on suudellut olkapitni
    pitkn ja kiihkesti.

    Hymyilettek te kaikki
    hievahtamattomassa yss?
    En ne silminne,
    mutta hymyilynne on lehahtanut kasvoilleni.

    Itkien ja nauraen
    sukellan tuoksuvaan syliinne,
    ja teidn pienet kukkassuudelmanne
    putoavat kuumeisen ruumiini yli
    kuin hiljainen, lempe sade.




AURINKO EI OLE VIEL NOUSSUT.


    Aurinko ei ole viel noussut.
    Puutarha tuoksuu kasteisena ja uupuneena
    kuunvaloisen veden partaalla.

    Sin uit siell.
    Nen psi vlkkyvn kalpeassa valossa,
    ja valkean tupakan lemu painaa silmini.
    Aurinko on kohta tll.
    Ja kukat vavahtelevat hiljaisessa odotuksessa.
    Vesi sdehtii sinun ruumiisi ymprill.

    Huoneen hmy on tynn hajuherneiden tuoksua.
    Sydmeni taipuu puutarhaa kohden
    kuin kastepisarainen kukka
    varhaisessa aamussa,
    kun aurinko ei viel ole noussut.




IKV.


    Ytaivas, ystvni, kaartuu ylitsemme
    kuin kukka sinimusta, valtainen,
    ja ovat thdet niinkuin kultakuoriaiset
    ja kyvt hunajata etsien.

    Niin nuorina, niin tynn ikvmme
    yn terlehtein alla kumpikin
    me valvomme ja lyvt sydmemme
    kuin hkkilinnut taivaan laitoihin.

    On monta piv taivaanrannan taakse
    jo kynyt, monta kiitnyt
    yn kultakuoriaista kauas vlkkysiivin,
    kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin.
    Se kaikki kauas liitnyt
    on pivin lailla taivaanrannan taakse.




HELMIKETJU.


    Olen vain pieni tytt
    sinun kuumien silmiesi edess,
    joiden katse on kaikkia hyvilyjsi polttavampi.

    Vain surullinen sydmeni
    on minulla annettavana,
    mutta varjoni liukuu huumaantuneena
    sinun jalkojesi yli.
    Hiljaisena rakkaudesta
    katselen kasvojasi,
    oi minun musta jumalani,
    ja punaisen lippaan lailla
    ktkee sydmeni helmiketjua,
    pivi ja it,
    jotka olet minulle antanut.

    Mutta jos sin minuun vsyneen
    suljet silmsi,
    olen katoava hiljaisemmin
    kuin aamutaivaalta thdet.




PUNAINEN TEMPPELI.


    Katso, aurinko, minun sydntni!
    Se on kuin pieni, punainen temppeli.
    Tyt, aurinko, kultaisella silmllsi
    riemuitseva temppeli!

    Sydmeni jumala,
    kuinka sinua rakastan!
    Olen edesssi vaiti, pakahtuvana
    kaikki sanat unohtaneena.

    Aurinko, ole ihana, kultainen huuto,
    minun rakkauteni riemuhuuto,
    valkoisen kuoron suuri hymni
    punaisen temppelin kukitetulla alttarilla!




LHDETTYSI.


    Nukuin.
    Kuulin tuskallisen nyyhkytyksen:
    rakastunut sydmeni itki,
    mutta en voinut hert:

    Sin olit illalla peittnyt minut
    hyvilyjesi tuoksuvalla vaipalla.
    Lepsin kukkameress
    kaikki jsenet autuaasti vrisevin.

    Vihdoin hersin.
    Luulin meren kuohuvan ylitseni,
    kasvoni olivat kosteat prskeest.
    Sydmeni huusi:
    laiva on jo lhtenyt!
    Painoin kasvoni kylmn ruutuun:
    kaukana kiisi jo pakeneva purje.

    Aamuruskon kelme suu
    painui poloisille silmilleni.




RUNOKIRJE.


    Tn aamuna hersin suuressa kaupungissa.
    Meren rannalla kohisi tori
    tynn hedelmi, vihanneksia ja kukkia.
    Suuri, valkea laiva
    vei minut pieneen kaupunkiin,
    joka oli tynn kosteita ja kuumia puutarhoja.
    Nyt olen kaukana talossa,
    jonka pihalla kypsyvt omenat
    ja kirkkaat, kirpet kirsikat.

    On miltei pime.
    Mutta taivas leimuaa nettmn ja ihanana.
    Olen uupunut kaikesta,
    mik on ollutta ja on.
    Muistan nnnyttvt pivt suurissa metsiss
    ja tupakkain tuoksun hievahtamattomina in
    keltaisessa kuutamossa.
    Muistan pitkt ruskeat jsenesi
    ja sielusi -- yht kullanruskean kuin silmsi --
    jonka tuoksu on lempe ja raskas,
    ja ikvin sinua niin!




NIMESI.


    Kun ei minulla muuta ole,
    sopertelen nimesi hmriss,
    hymyilen ja sopertelen nimesi.

    Se on kuin elv olento,
    lmmin, lepertelev lapsi,
    jota eltn punaisen suuni verell
    hymyillessni hmriss
    ja sopertaessani nimesi.

    Mutta silmistni vuotaa tietmttni kyyneleit.




LUMIPISARA.


    Kaikkien rajujen hyvilyjen muistot
    ovat pudonneet pivien taa.
    Mutta kerran
    suutelit hiljaa otsaani
    lhtiesssi luotani
    lempess lumisateessa.
    Ja ymprillmme oli valkoinen hellyys
    niin ihana, niin itkettv.

    Sen hetken muisto
    puhkeaa sinisin iltoina
    kuin hiljainen kukka
    tynn srkyv tuoksua,
    ja sydmeni tytt
    vain vrisev hyvyys.




KUUNVALO.


    Tn yn on kuunvalo ikkunoiden takana.
    Katsomme toisiimme:
    silmt ovat sairaat, kasvot kalpeat.
    Sinun suusi, sinun suusi
    on kuin avautunut huutoon!

    Vrisevin, mielettmin toisiamme vasten
    suudellen,
    ettemme neen parahtaisi.

    Kuunvalo on ikkunoiden takana.




MUSTA LAIVA.


    Olenko tullut kuoleman rannalle?
    Meri, maa ja taivas ovat sysimustat.
    Ei nt, ei tuoksua.

    Sinun kauheat sanasi
    ovat uponneet sydmeeni kuin tikarit.
    Tajuttomana, vaiti tuijotan pimen taivaanrantaan.
    Sinne levi nousevan kuun punainen lampi
    kuin valuneena minun lvistetyst sydmestni,
    josta vie meren yli verinen viiru.
    Sen poikki liukuu musta laiva,
    netn ja kauhea,
    ilman ainoatakaan valoa.




VALKOINEN SYDN.


    Joku on itkenyt herkemtt.
    Yt pivt olen kuullut nyyhkytyst.
    Turhaan olen juossut pois,
    en ole voinut sit paeta.

    Tn aamuna vaikeni itku.
    Katselin ihmetellen juuri,
    kuinka aamurusko ripusti seinille
    liekinkaltaiset verhot.
    Silloin vaikeni itku,
    ja hulmahtelevien verhojen lomitse
    nin naisen ruumiin.

    "Nyt on itkij kuollut",
    ajattelin vsyneesti
    ja katselin hnen kasvojaan.
    Ne olivat aivan omieni kaltaiset.
    Kysyin kummastuneena:
    "Miksi hn on kuollut?"
    Aamurusko kumartui punertavin kasvoin
    valkoisen sydmen yli,
    joka oli heitetty vuokkojen keskelle.
    Joku oli juonut sen tyhjksi.




YLSNOUSEMUS.


    Sade lempe soi yli hautausmaan
    Nyt tunnen jo sireenin tuoksuvan.
    Kdet painan multaan kosteaan.
    Sade soi yli maan.

    Kes yllni on, kes kukkineen,
    en tll nyt en olla ma voi.
    Sinun tiedn ohitse kulkeneen.
    En tll nyt olla voi.

    Jo tyntyvi multa mun tieltni pois.
    Valo ihana koskee jo silmihin.
    Kuin puistikon penkilt nauru sois!...
    Jo tyntyvi multa pois.

    Minun vainajankteeni koskettaa
    ter mustan ja kostean orvokin.
    Sinun luoksesi jalkani kiiruhtaa
    yli mustan orvokin.

    Yh nauru soi penkilt puistikon:
    joku naista on kuumasti suudellut --
    Min parahdan -- silmisss kauhua on.
    Ja nauru vaiennut on.

    Olen kuollut, mut minne sa kulkenetkaan.
    on hautani aina sun vierells.
    Mene toiselle thdelle rakastamaan,
    on hautani vierells!




THDENLENTO.


    Kuin kaksi palavaa thte
    niin kiitvt sydmemme ylitse maan.
    Vain silmsi nn, vain sydmesi nn.
    On jumalan puutarhat jossakin.

    Ei ole synti, kuolemaa,
    vain valta ihanan rakkauden.
    Me liu'umme loistavaan kaikkeuteen.
    Meri yllmme on, meri allamme on.
    Maan kaukaisen tuoksun tunnetko?

    Ah, armahin, sammutko multa pois?
    Ah, armahin, kuoletko multa pois?
    Sin taivaan tultako peljstyit?
    Sit kestnyt et, sit kestnyt et!
    Minun katso polttavaan sydmeen!
    Minun tartu vkevn sydmeen!
    Et vaipua saa, et vaipua saa,
    on allamme meri kuoleman!

    On, armas, jo silmsi sammuneet,
    ja kylm sun ihana sydmes.
    Sin poissa jo oot, sin kuollut jo oot!
    Yh kiit ylitse kuoleman
    sydn polttava yksin kaikkeuteen.




SYKSYINEN KUU.


    Seison vrisevn
    mustien varjojen keskell.
    Ilma on kuin himme, sinist lasia,
    ja autiolla taivaalla kulkee kuu
    niin tuskallisen vaikenevana.

    Sen steet pistvt lpi sydmeni
    kuin ohuet kylmt miekat.
    Kaikki ilo on sammunut minusta
    ja kki nen sikhten,
    ett kteni riippuvat ruumiistani
    niin kylmin, kylmin
    ja tynn kuolleita lehti.






III. LINNUN SATU.




    Minun haavini on sinisempi
    kuin sinun.

        _Jammes_: Kadonnut lammas




LINNUN SATU.


    Sydnpivn hiutuvassa helteess levten
    nin sinut, pieni valkea kuu,
    kun sin liu'uit auringon tyttmn taivaan yli.

    Pensaassa pieni lintu leperteli satua:
    rakastunut jumalatar kiit
    pieness helmiisveneess
    yli taivaan steilevn meren,
    sill ihanan paimenen kutsu
    on soinut kummaa kaihoa tynn
    maailman kaikkien vuorten yli.

    Mustat pskyset lentvt
    kultasateena varisevaa naurua kohti,
    ja venheest heittvt hennot kdet
    jalokivi taivaan saarille.
    Pimeitten itten tullen
    net niitten thtin kimmeltvn.
    Silloin jo ihanat sydmet
    ajautuvat kuolleina mustaan rantaan.




ONNELLINEN HETKI.


    Sydmeni on tynn itkua ja naurua.
    Kuljen kasteista polkua,
    ja metsthden teri
    on takertunut varpaisiini.
    Sopertelen huumaantuneena:
    "Jumala, sin olet hyv!"
    Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita,
    tuoksuvia, vihreit ja kultaisia.

    Ajatukseni ovat pienet ja onnelliset
    kuin sinisiipiperhosen,
    eik sydmellni ole enemmn huolta
    kuin oravanmarjalla,
    joka kohottaa kukintonsa
    kuin lapselliset sormet
    osoittamaan ihanaa aurinkoa.




KESPIVN.


    Oi ihana kuumuus,
    kuinka otat hyviin ksiisi
    minun palelevan sieluni!

    Nyt suljen silmni
    ja annan jsenteni levt.
    Olen raukea ja kuuma,
    olen aivan lpikuultava
    tynn sulanutta aurinkoa
    enk jaksa pudistaa kasvoiltani pois
    unikon varisseita terlehti.





SYYSILTA.


    Kyn rantaan.
    Taivas thdist
    on korkea ja hiljainen.
    Ly vesi mustin lainein mustiin kiviin,
    ja rannan puussa lehti viimeinen
    kuin ksi hukkuvan
    tai mykk tuskanhuuto ahdistaa.

    Kuun maljan vaskisen
    nyt nostaa metsnneito yli latvojen,
    ja helhtin
    sen srkyy laita,
    putoo sirpaleina mustaan veteen.
    Vain alakuloinen
    nyt kaiku puiden alla nyyhkytt.




VAELTAJA.


    I.

    Ah, aamuun kullanhohtavaan
    mun kiurun laulu hertti.
    Sen pesn viereen apilaan
    mun oli ilta tuonut.
    Taas uusi piv edessin
    kuin kultaharppu helisee.
    Nyt valmis huimaan matkahan
    oon kanssas, kehr auringon!

    Jo metsn lhdepikariin
    suun ahnaan olen kastanut,
    ja ilman sinisen viinin
    soi huume kautta suonien.
    Hei, hattarat, mua saattamaan
    nyt valkein ratsuin, nauraen!
    Kyn suurten merten yli
    ma maahan kauniin prinsessan.
    Saa ketjun kastehelmisen
    kuun puoliskossa hn!

    Ah, elm, on jalkojesi jljet
    niin ylen ihanat!
    Kuin maailman kaikki soittimet
    voi sydn visert,
    kun kukat pienin ksin tarttuu
    saappaihini, kysyy:
    Sun mihin tn iltana
    saa ehtoothti nukuttaa?


    II.

    On hunnun synknpimen
    nyt thdet yli kasvojensa heittneet.
    Lie suru siell jossakin,
    lie joku thti kuollut.

    Mun ylvs vaeltajariemuni
    on kylmn viimaan sammunut.
    Niin jalkojani vsytt,
    ja sydn on kuin surullinen lintu.

    Ma ajattelen: jossakin
    on koti, jonka ikkunoista
    ky valovirta yhn pimen
    ja onnellinen nauru rakkaitteni.

    En vain tiet lyd,
    kaikki ikkunat on vieraat.
    Varkain katselen m niihin silmin janoisin
    ja kaipaan hell ktt, hurmaa askareiden
    ja itken tylyyn aitaan nojaten.




HMR HUONE.


    Huoneessa oli hmr.
    Sielt tlt loisti
    hehkuvankeltainen kukka.
    Olin hyvin vsynyt
    ja halusin rukoilla
    kukkaa, tulta tai pient epjumalaa,
    jonka kasvoilla on julma hymy.
    Vanhasta suitsutusastiasta
    nousi laimea tuoksu.
    Tuli hiipui uunissa.

    Sen edess tuijotti kissa
    herkemtt punaiseen hehkuun.
    Huone oli tynn hmr.
    Se tuntui hengittvn ja katsovan
    Mitn ei kuulunut.
    Oli niin tuskallista.
    Halusin itke.




JUMALA JA MIN.


    Olen koko pivn katsonut kirjoja,
    kahta suurta kirjaa
    kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista.
    Olen aivan hengstynyt niiden kauneudesta.
    Ja kun kohotin pni,
    katsoit sin, Jumala,
    olkapni yli kirjoihin.
    Ja kki min rakastin sinua.

    "Olit kai hyvin nuori", sanoin,
    "kun loit nm?
    Etk iloinnut, kun ne steillen kuin jalokivet
    ja tummunut kulta
    pyrhtivt taitavista sormistasi?
    Miten paljon hydytnt ja kaunista olet luonut.
    Sitten loit ihmisen,
    ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhm,
    yhteiskuntia ja sotalaitoksia.
    Oi, olemme niin vsyneet niihin!

    Olisitpa sin viel nuori!
    Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset
    ja salaperisen ja steillen tulisit luokseni
    ja tarttuisit kteeni
    kuin suuri veli hyvin pienen sisaren kteen
    ja veisit minut katsomaan tekojasi.
    Silmni tulisivat suuriksi hmmstyksest,
    ja sin olisit hiukan ylpe."

    Katselen yh kirjojani,
    ja sin, Jumala, katsot kauas
    ja hymyilet surullisesti.
    Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?




FAUNIT.


    Nelj nuorta faunia
    loikoi sinisill ryplekasoilla.
    Heidn yksinkertaiset silmns
    olivat ajattelua tynn.
    He miettivt elmn salaisuutta
    tuijottaen ankarasti kavioihinsa.

    Metsss oli hiljaista ja helteist.
    Aurinko paloi kuin tuliroihu.
    Ja yksi fauneista hyphteli toisten lomitse
    selvittkseen huumaantuneita ajatuksiaan.
    Mutta vanha fauni nukkui
    karvaiset jalat lhteess
    ja hymyili.
    Hn nki unta nuoruutensa kiivaista lemmenist.

    Silloin ponnahti notkea nymfi
    mietiskelijin ylitse.
    ja nm lhtivt ulvahtaen tavoittamaan hnt,
    kun hn nauroi valkoisen olkansa yli.
    Ja he potkivat kipesti toisiansa juostessansa.
    Mutta sinisist rusentuneista ryplekasoista
    valui monta pient tuoksuavaa puroa lhteeseen,
    jossa vanha fauni vilvoitteli jalkojansa.




IHANA PLLIKK.


    Mik tuoksu palmujen alla!
    Ah!
    Ruusunpunaiset kakadut
    pudottavat hmmstynein
    puoleksisydyt hedelmt maahan.
    Ooo -- nuori pllikk kulkee kosioteill!
    Hn on valmistanut suloisen voiteen
    kokosmaidosta ja lemuavista yrteist,
    ja hnen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva
    tynn hedelmi ja kukkia ja kanelia.

    Mik jumalallinen pllikk!
    Hnen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa
    on tatuoitu valkoinen aurinko,
    ja seppele hehkuvia kukkia
    kiertyy hnen lanteillensa.

    Ja tytt kirkuvat
    niin rakastuneesti:
    "Ooo, ihana pllikk!"
    ja seisovat somina kuin ruukkunsa,
    kun hn astuu keikaroiden kaivolle
    palmujen alta.




MEREN RANNALLA.


    Meri aukaisi huikaistuneet silmns.
    Aurinko oli noussut
    riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika.
    Oi Rarahu, miksi ovat silmsi kaihomieliset?

    Punainen koralli nauroi:
    meri on kantanut rannalle
    nukkuvan nuorukaisen.
    Hnen jsenens rusentavat
    kaikki sinun kukkasi.

    Kuin kaksi kiihket perhosta
    riensivt Rarahun silmt
    nuorukaisen kasvoja kohden.

    Nuorukainen nousi ja hmmentyi.
    Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi.
    Hnen sydmens rakasti.

    Kuin vlhtelevt linnut
    he kylpivt meress,
    ja taivas oli sinisi kukkia tynn.

    Rarahu, Rarahu,
    sin loistat kuin kultainen rengas!




VENHELAULU.


    Venheemme yll on suuri valkea kuu.
    Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
    ja sydmeni tahtoo huutaa.

    Rannalta tulevat likkyen hullut tuoksut,
    puhkeavan bakulan ja mangopuun.
    Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!

    Soutakaamme kauemmaksi, armas,
    miss thdet loistavat yll ja alla!
    Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.




AAMULAULU.


    Min olen vkev, oi is aurinko!
    Min olen notkea kuin ruoko.
    Kuninkaantyttret rakastaisivat minua,
    mutta minulla on pieni armas
    suloinen kuin nuori kuu.

    Illalla hn itki katkennutta nilkkarengastansa,
    aamulla hn nauroi minun vkevyyttni,
    kun kannoin hnet korallien yli kylpyyn.
    Ja siksi nyt tn aamuna
    ohjaan venheeni sinun luoksesi, aurinko,
    suudellakseni kultaisia kasvojasi,
    kun kohotat ne merest,
    sill sin kasvatit hnet,
    pienen palmuni meren rannalle.
    Oi aurinko, min olen vkevyytt ja rakkautta tysi!
    Min olen suuren meren nauru,
    min olen tuhannen hullun huilun ni!

    Heitnk sinut kuin kultaisen kilven
    armaani ihanaan majaan,
    jotta hn sinusta katselisi
    kasvojensa punastuvaa aamua?



