Aarni Koutan 'Diturambeja' on Projekti Lnnrotin julkaisu n:o 252.
E-kirja on public domainissa sek EU:ssa ett sen ulkopuolella, joten
emme aseta mitn rajoituksia kirjan vapaan kytn ja levityksen
suhteen.

Tmn e-kirjan ovat tuottaneet Matti Jrvinen, Tuija Lindholm ja Projekti
Lnnrot.




DITYRAMBEJA

Kirj.

Aarni Kouta



Arvi A. Karisto, Hmeenlinna, 1907.






DITYRAMBEJA




VERIVALA.


Verivalani vannonut oon.
En tahdosta isien, ystvien
kuin Hannibal muinen,
en suitsussa jumalain alttarien.
Min valani vannoin
kun yhyt yllni synkkn uhkas,
kun thdet ei vlkkyneet kannella taivaan,
vihan salamat viilsi vain pimet pintaa,
min alla purjehti pilvet.

Verivalani vannonut oon.
En kostoa vierahan, vennon heimon,
mi omaani uhkaa,
en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,
miss' aavoilla vlkkyvi kultaiset viljat,
en polkea peltoja, tallata tarhoja
vainoojan maan.

Min vannoin laaksoista vuorille nousta,
heimoni hyljt, ystvt heitt,
jumalien suitsuvat alttarit jtt,
yksin taistella, kamppailla, nousta,
kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,
korkeella kangastushuippuja nhd,
joille aurinko purppurahehkun
kirkkaimman heitt,
joilla humisee raikkaammat tuulet.

Alla syvimmt, synkimmt kuilut,
yll hopea-kangastus huiput.




HUIPUILLA


Taivas yll, manner alla,
ymprill hyiset huiput,
talven kirkkahat kinokset.

Alla uhkuvi elm,
puhkeavi puihin pihka,
sihisevi mannun mahla,
tuulet ilman tuoksutydet.

Tll talvi, viima vinha,
silm siinnossa lumien,
katse kentill kiteiden,
sydn surmien ilossa,
mieli hiss Hallatarten.

Kevt keikkuen tulevi,
mielet innosta ilona,
veret valta-valkeana,
tulet Helka-helluntaiset,
rukoukset, riemu soipi,
sydn inehmon herkk, hell.

Tll' ei riemuita, rukoilla,
tll' ei liesku luojan liekit,
sydn ei slist sykhd,
aatos lemmest avarru,
tll' ei syyt, syyttmyytt.
Tunnon j on ainut lmp,
mielen halla hyyrrelamppu,
joka sihkyen skeni,
kuumottavi keskiyss.

Veljenktt kaikki lyvt.
Kirpoavi kahle, muurit
murtuu raudan, roudan luomat.
Vapahina vangit valjut!
Kajastavi toivo kirkas,
unet, uskot uudet luopi.

Tll' ei vankeja, vapaita,
veljeytt, vertaisuutta,
tll' ei uskoja, unia,
tll' ei toivoa, totuutta,
ylin yks' on ksky kylm:
korkealla aina kierr,
niinkuin thti talvitaivon,
pyh, puhdas, koskematon,
kiill, konsa ei kimalla
pivn kirkas kultakehr,
itse pakkasen purema
muille tuhlaten tulesi
nyt oudot ilmanrannat
ysen synkt umpiukset,
vaivan ylpen ylngt.




SANKARIT SOTII.


Pois katsojajoukot,
pois aseita, kalpoja kantavat joukot,
nyt sankarit sotia kyvt!

Silitt sotivat, kalvoitta kamppailevat,
ei paisu julmina ksien jnteet,
vihan vasamat silmiss yksin sihkyy,
ly aivoissa skenivt salamat oudot,
y synkkn yll ja alla lep.

Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

Y nkevi yksin sen tulen, mi uhmaa
taivaita, maita ja meri, joita
tuhannet tuulet pilvihin nostaa,
kuiluihin viskaa.
Y nkevi mykk ja helmaansa peitt.

Sankarit sotii, sankarit sotii,
tuskat tuimimmat rintoja polttaa,
sydmi leikkaa.
Kuiluihin syksyvt sadat ja kaatuu,
kuiluista nousevat tuhannet taasen,
nousevat, sotivat, hipyvt yhn,
mi mykkn lep.

Sankarit sotii,
etlt himme rusko vain hohtaa
kerran nousevan pivn, mi takaa
vuorien synkkien steit heitt
harvoja, valjuja taistojen teille.




MIT VUOTATTE?


Mit vuotatte meilt, te kirjavat joukot?

Me seisomme yss. Henkemme soihtu
suurena palaa, kun sammuvi tulet
taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa
vuorisen, louhisen, jylhn tienoon.
Mit vuotatte meilt?

Me emme seuraanne konsana liity,
emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,
emme vajoo kuin pisara vajoo
hyrskyvn mereen. On henkemme ylpee.

Me yksin seisomme vartiona yss.
Mit vuotatte meilt?

Ei leimua soihtumme teidn vuoksi,
ei valaise teitnne, matkaanne johda.
Eri matka on teill ja toinen on mr.
Oma tiemme on kallein, mrmme korkein,
etisin, suurin.

                  Erotkohon tiemme!

Te pyrkik tulienne pienien reen,
majojenne rauhaan tai taistonne teille.
Me synkki polkuja taivallamme,
louhia kuljemme, kuiluja kymme.

Me sytytmme soihtumme suurehen liekkiin,
mi valaisevi etisint, oudointa mailmaa,
jonne ei silmnne, aatteenne kanna.

Me seisomme yksin. Teit on tuhansia,
mit vuotatte viel?




KANSAN SANKARI.


Sa hyvhuutoja jos joukon kaipaat,
niin lls puhuko, vaan sammalla,
ja hosianna huutaa he, jos saavut
sa ratsastaen -- aasintammalla.




KUSTAA III.

(1792)




1.

MUSTAT NAAMIAISET.


Valomeren vlkkyvi valtiaan linna,
rusoaaltoina vyryv silkkien vuo,
tulenlieskoina sihkyvt timantit leimuu,
tuhat salamoivaa thte kristallit luo,
ky maljoissa veripuna-viinien kuohu,
hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,
yli kaikkien valtias vaieten katsoo,
maan aurinko, nousevan aamun koi.

Mit maastansa hn, mit tuhansista noista,
vlikappaleita ksiss luovan ne vain!
Hn juhlivi tnn, jo huomenna nostaa
tuhosihkyvn siln ja polkevi lain.
Mit miljonista hn, joka huipuilla el,
ne juhlien nntyy, kun nousevi hn.
Oma voima ja valta on mrns korkein
yli herkkien tunteiden, slinnn.

Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,
kun voittojensa vaunut ne ylitsenne ky,
hn kovimmista kovin on, vahana vaipuu
ken kskyns valtaa ei tuntevan ny,
te taivutte, uudesti-luojanne taltta
kun raivoten marmorinne pintahan ly,
te vapisette, luovat ovat ankaria aina,
ja murtaminen aina on ankaran ty!




2.

VALTIAS MIETTII.


Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!

Ei vapautta teille! Kultainen koru
on vapaus, jolla voi leikki yksin
ankarat, suuret ja kskevt henget.
Ei vapautta teille! Ei helmi heitet
sikojen eteen, ei timantteja kylvet
tielle, min pintaa
polkevi ryhv, roskainen rahvas!

Ei vapautta teille, on onnenne totella
ja kskyst ankarien verihin otella,
kun lankeaa elmn ja kuoleman arpa.
Ei vapautta teille!

Vain suuria henki varten on vapaus.
Se inen on taivas, min korkea kansi
kultana sihkyvi outoja tulia,
se rusko on uusien pivin, mi uinuu
helmassa taivasta kantavain vuorten,
se synkin on pilvi, min kahleissa sihkyy
tuhansia vasamia ylpen vaivan,
se suurin on salama, se mustin on y,
mi raivosta nauraen tultansa ly.

Ei vaalijoiksi teist sen valkean vallan,
ei pstjiksi synkeiden pilvien kohdun,
ei leikkienne tantere kultainen kentt
isien tulten.
On onnenne ksky ankarien kuulla.

On vapaus kskevi henki varten.
He tanssivat soidessa salamien siln,
he huippuja kulkevat, allansa kuilut,
elm ja ihmiset, kuoleman kauhu.
He uhraavat itsens, uhraavat toiset,
he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa
polkuja taistojen, voittojen heit.
He kovinta etsivt, vastusta vaikeinta,
jylhint vuorta, min kylkehen kylmn
vkevimmt vasamansa iske saavat,
he etsivt taistoa, leikkaavat voittoa,
vuottaen salamoiden suurinta soittoa,
he uhraavat itsens, uhraavat toiset,
kun vlkkyvi kullassa kaukaisin maali,
he herroja ovat, te kuulijoita kskyn,
mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.
Ei vapautta teille!




3.

TULI VALLOILLA ON.


"Tuli valloilla on!" kvi myrskyis huuto.

Tuli valloilla on, vkijoukko kuin meri
tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.
Tuli valloilla on, pyh temppeli herjattu,
tallattu maahan on jumalien asunto,
marmori jaloin
srjetty, pirstottu karkehin ksin!

On valtias kaatunut, purppurarusko
riutunut Pohjolan pakkastaivaan,
aurinko kirkkain varjojen helmaan
vaipunut, kullaten kyhn ja kylmn
viluisen tienoon, siunaten sammunut
luojista suurin.
                     Vki roskainen voittanut?

Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova
se timantti, min pintahan tuhotern iski
voimaton viha,
voittaen timanteista sihkyvin murtui.

"Tuli valloilla on!" kvi myrskyis huuto
kun sankari sortui.
Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa
ja kulona kulkien valtiaat, vallat
syksevi maahan ja lieskoihin hautaa.
Tuli valloilla on, ja Europa leiri
joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!




TASA-ARVOISUUS.[1]


Verihuurut ne peittvi Ranskan,
tuli roihuvi valloillaan,
viha vihreen lieskana loimuu,
punahurmeella huuhtovi maan,
se allensa tallaa ja ruhjoo,
mit vuossadat suurinta loi,
se pirstoo ja syksevi surmaan,
tuhokellot kun turmion soi.

Nyt kostohon kynyt on kurja
roskarahvas ja mellastajat,
giljotiinit ne yt ja piv
verivirtoja purskuttavat,
nyt poistetaan juopa, min luoneet
tuhatvuosien arvot on --
tuligloria sihkyen pett
voi jalotkin hurmiohon.

Mit koskevi meihin tuo ilve,
verivirrat ja julmuus sen,
ken huipuilta katsoo, hn nauraa
surunytst laaksojen,
suku tnn jos sortuvi toinen,
niin huomenna nousee jo uus,
vain yksi on hengelle myrkky:
tasa-arvo ja vertaisuus!

Verihuuruista nousevi Ranska
vki roskainen pyhkeilee:
Ei herroja, orjia en,
nyt oikeus hallitsee!
"Eri suuria ihmiset ovat,
-- se oppi on oikeuden, --
sama oikeus vertaisille,
eri oikeus toisillen!"

[1] Ers Ranskan vallankumouksen "totuuksista".




MARCIUS CORIOLANUS.




1.

PATRIISI PUHUU.


Pyh Rooma on herjattu, orjien suku
alhainen, pyhke valtaan on pssyt.
Pyh Rooma on herjattu, plebeijilaumat
ryhten kulkee
katuja ikuisen kaupungin, joka
netn sankaritemppeli muinen
suurien, ylhisten henkien oli,
nyt alhaisen rahvaan
kilpojen, taistojen kiehuva kentt.

Pyh Rooma on herjattu, curian ovet
aukeevat kskyst joukkion joudon,
ikuinen istuin
lakien, tuomion tahrattu ompi,
nyrn taipuu
senaatti tahtohon huutavan heimon.

Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!
Ylhinen, netn sankarirotu,
min jnteiss vangittu, vellova voima
mykkn piilee, mut iskee kuin inen
synke pilvi, kun taistelun hetki
korkea koittaa,
ylhinen, ankara, netn heimo
on valtias Rooman, ei ryhv rahvas!

Pyh Rooma on herjattu, plebeijilauma
alhainen, pyhke valtaan on pssyt.




2.

MIEKKA PUHUU.


Ei Rooma kuunnellut sankarin nt,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi!

Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,
pois temppeli koruja kantavat papit,
ei pyyntnne auta,
se kuolee kuin kuolevi srkyv svel
kolkkohon yhn,
y saartavi Roomaa ja verinen vimma
tuomiosilns sihkyvn nostaa.

Ei Rooma kuunnellut sankarin nt,
nyt laulua kalpojen kuulla se saapi.

Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,
joilla kultainen, keinuva vilja
valmiina vartos,
talot tuhkana ompi ja lytyn joukko
maailman vallan, mi vavisten vuottaa
iskua sankarin raivoisan siln.

Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa
laulua ylpen, ylhisen vihan,
vapise valtio, vallasta sotii
kuoleman netn, uhmaava joukko,
vapise Rooma, sa sankarin nt
kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kielt.




3.

HAAMU.


On sankari sortunut, ylpe liian
miekkansa oli
iskemn isien nostamaa pyh
ikuista valtaa, mi kirkkahin koru
aikojen kultaisen kruunun ompi.

On sankari sortunut, joukkonsa toivo
pettynyt tuonelle uhrasi urhon
ylpen, suuren,
on sankari sortunut, ikuinen Rooma
vapaana jlleen, ja pauhaten kaikuu
kaduilta, toreilta rahvahan riemu.

On sankari poissa, mut henkens ylpee
ajasta aikahan ylpeen katsoo
huipuilta kulkua ryhvn rahvaan,
on sankari poissa, mut ylenkatse
ylhinen yll kaupungin lep,
mi halvaksi luki
esikoiskruununsa kansojen kesken,
mi valtansa ikuisen aatelin antoi
koruksi pyhken barbarilauman.

On sankari poissa, mut huipuilta henki
ylpe, ylhinen kylmn katsoo.




CATILINA PUHUU.


Ei ees, ei taakse, yll uhkaa y
ja eess tasavallan joukot taajat!
Soi kalske kaukainen ja thtivy
taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,
nyt koston, vainon vaikein hetki ly,
maat oudot, kansat etiset ja laajat
on vallassamme kohta, loppuun ty
nyt tehdn, vihan vimmalieskat saartaa
sua Rooma, voimat kammottavat kyvt
vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!

Jo taiston laineet ky, yn ilmaa viilt
hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,
min takaa tuhon verithdet kiilt,
jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,
mi mielt sitoi, jyti tahdon juurta,
jo silt salamoi, pin mr suurta,
tienviitta vihan vihree virvasoihtu,
raivaaja radan symen synkk loihtu,
soi silt, aukee vallan vaskiukset,
kimaltain kaartuu iset kangastukset.

Soi, salama, yn pilvi iske tulta,
ly maahan valta, mriins mi turtuu,
helmassa tulevan on kirkkain kulta,
mi hetken hehkuu, jlleen mustuu, murtuu,
leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,
mi synnytt ei uutta en voi,
ken kyps on, hn vuottaa tuonen rautaa
ja elojuhlaa suurta karkeloi.

Y hlvenee ja taiston aallot raukee,
on sammunut jo mielen hurja uhka,
on voitto tasavallan, hauta aukee
nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,
mi maassa lep, mutta tulta yh
salassa vaalii, helmahansa sulkee
sen kipinn, mi lieskan uuden siitt,
ly kerran hetki, voimakas ja pyh,
jolloinka kohti mr uutta kulkee
taas Rooma, kansat kansoin jlleen liitt,
lait ihmisille laatii, ohjat ottaa
kskyst valtiaan, mi nousee kerran
ja astinlaudaksensa lypi maan.




JULIUS CAESAR.




1.

ISELL CAPITOLIUMILLA.


Y saapuu, tummuu iltataivaan syli
maan hetkeksi mi sulki kultavaloon,
y saapuu, syttyy thtisarjat paloon
tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli
loistossa miljonien tulten seisoo
mies yksininen, jumalien juurta,
vuorella jumalten. Yt pivt kutoo
henkens sallimuksen vaippaa suurta
kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo
kdestn voimakkaasta vaskiparta,
mi unen toteen, toden uneen liitt
harsoksi sihkyvksi, joka sulkee
helmaansa hengen ihanimman runon.
Ei tyynny tahdon hyrskyv virta,
mi uutta uraa raunioihin raivaa
maailman vanhan, joka jlleen kulkee
kuin karkeloiden ikuisuuden tyhn.
Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa
hyveille, jotka lailla iltaruskon
kultaavat viel maita, uuden uskon
syttyiss niinkuin syttyy thdet yhn.

Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa
sua vuorellansa, vaskiukset aukee
Januksen temppelin, uus' astuu luoja
pyhkkn ajan, ajan uuden tuoja,
min valta milloinkaan ei maahan raukee,
mi omaan voimaansa vain yksin luottaa,
oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain
nyt luojallesi, kautta palmutarhain
ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar
sua tervehtii ne, jotka kuoloon kyvt!

Y tumma, uinuu Rooma suurta unta,
mies yksininen valvoo kukkuloilla,
mut kohta nouseva on valtakunta,
maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.




2.

LEGIOONAIN LAULU.


Terve Caesar,
sallimuksen valtakannel kaikuu,
terve, terve Caesar!
Terve Caesar,
taiston terskellot kutsuu
kuolon purppuraiseen juhlaan meit,
terve Caesar,
terve valtias, nyt arpa lankee,
terve, joukkosi on tuonen tuttu,
terve, tuhannesti terve, suuri Caesar!

Terve Caesar!
Elo kypsynyt on leikkaajalleen,
vilja tuleentunut viikatteelle,
terve Caesar,
raskaat, tyteliset thkt nuokkuu
vuottain sirppisi, jonka ter
kultasalamana kaikkeen iskee,
mik valmiina on vainiollaan,
terve Caesar,
terve elojuhlija, min kentt
maasta maahan, merten yli ylt,
terve Caesar,
ikuinen on elonkorjuuaikas!

Terve Caesar,
kohtalosta kohtalohon johtaa
olemuksen ikivoima meit
niinkuin tulenpatsas korven yss,
tuhatkimaltava taivaankaari
kangastusten etisest maasta.
Terve Caesar,
valtas ikiruno kiehtoin kskee,
terve Caesar,
voimas lannistava pakko st
tuskan, vaivan vaikeata tiet
kymn miljonat ja myrskyn lailla
laulaa voiton korkeata virtt,
terve Caesar,
terve sankari, nyt kultakotkin
tervehdimme sua kyden kylmn kuoloon!




3.

ARPA LANGENNUT ON.


Arpa langennut on, rajan kielletyn yli
sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa.

Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma
vavisten herraansa suurinta vuottaa,
min kultaiset kotkat
seudusta seutuhun myrskyten lent,
arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu
voittojen voimakas, vyryv koski
maan kukkivan yli, mi iskutta miekan
valtahan sankarin saapuvan taipuu.

Arpa langennut on, rikos ihanin tehty,
mi thtihin saakka
maineensa sihkyvn glorian nostaa
yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttin.
Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata
ei tahrata siveyslakien mitta,
mi orjia varten
on alussa aikojen muinaisten luotu,
oma lakinsa sankarin toimilla, till,
min timanttikova
kohtalo korkeille hengille st.
Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve
kdess sankarin, salliman suoman
kskijksi kansojen, luojaksi aikain,
joittenka valta
kirkkaana sihkyy, kun hautahan vaipuu
menneiden polvien tahto ja tarmo.

Arpa langennut on, tulenlieskoina lent
sankarin sihkyvt, kultaiset kotkat
seudusta seutuun ja ptyvt Roomaan,
min marmoriportit
salpansa valtiaan kskyst avaa.

Pyh Rooma on vallattu, jllehen aika,
korkea, ankara urhojen aika,
valtikan ottaa.
Jlleen sankariseppele vehree
kulmilla ihmisten suurien kukkii,
jlleen pilvihin nousevi maine
Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa
valtiaan alla, min voittojen thti
kirkkainna sihkyvi aikojen yss.




4.

POMPEJUKSEN CURIASSA.

(Maaliskuun iduspivn.)


Pylvs maailman kaatunut, ihanin, suurin
ihminen sortunut, sihkyvin helmi
sammunut luomisen kirkkahan kruunun,
sammunut, heittnyt purppurahehkun
viimeisen, helln
maailman ylle, mi vrjyen vaipuu
mustien varjojen outohon yhn.

Imperaattori surmattu! Tyhj on maineen
kultainen istuin,
tahrattu verin on ikuinen Rooma,
verin, min jlki puhtaaksi pese
koskaan ei aika, ei umpehen painu
milloinkaan haavat,
jotka on iskenyt alhainen vietti
alhaisten henkien, alhaisen koston.

Rikollinen Rooma!
Sa helmassas hoivasit kavalia kyit,
jotka armolla valtiaan kerran
nousivat, iskivt ystvn, miehen
uhriksi kuoleman keskell tyt
korkeinta, pyh.
Rikollinen Rooma,
ajasta aikaan on tuomio soiva:
etsikkoaikaas et lynnyt kerran!

On valtias poissa, mut voittojensa kulku
aaveena vyryvi aikojen halki,
on valtias poissa, mut iti seisoo
se huone, min ktens voimakas kerran
vuorille vuoli,
on valtias poissa, mut henkens yh
huipuilta hyisilt kansoja ohjaa,
on valtias poissa, mut auki on rata,
min tarmonsa rasti,
on valtias poissa, mut voittojensa vaunut
sihkyen vyryvt aikojen yss.




VOITTAJA PUHUU.


Ma voitin. Mit ompi voitosta,
pmr taistellessa vain on pyh.
Ken ylpuolla ei oo voittoaan,
hn kahlehissa orjuuden on yh!




SOTA.


On sota niinkuin tammi taivas-latva,
jot' ase hirveinkn ei maahan ly,
sen pirstoo vasta salamoista suurin,
min synnyttvi synkin, oudoin y.




LUOMINEN.




Alussa maa oli autio ja tyhj,
pimeys lepili syvyyksien pll,
mrtt hyrskyen mustimmat laineet
kulkivat, kiersivt mitatonta merta,
vaahdoten valkeana tuolla ja tll
kiehuivat muodotta muodostuvat aineet
etsien toisia yhtykseen kerta.

Alussa maa oli autio ja tyhj.

Kuohahti kki synkimmt aineet,
vkevn jylisten pauhasi myrsky,
hlveni pimeys ja tuhansissa liekeiss
hehkuen hulmusi tulipuna thti
keskell avaruuden retnt kantta.
Syvyyden kultana keinuvaa pintaa
Elm kulki.

Aaltojen harjalta harjalle aallon
myrskysi luovista voimista suurin,
halkesi kahtia vellovat vyrteet
vuorina vierien outoihin riin,
vaipuen, tyyntyen kahleiden mriin,
sijansa heitten karkelokentksi
luomisen tylle.

Lieskoina leimusi avaruuden thti
timantteja, kultia kylven maille,
raskaina ilmoihin harmajat huurut
hyisist, himmeist notkoista nousi,
kaaoksen kylmhn rintahan henki
hehkuvaa tultansa luojista suurin.

Hlveni hivt, kiehuen iti
maa, joka jisen lepsi sken.
Kuohuen aukeni vehre helma
ktkien hehkuunsa hersyvt voimat,
siitten sihisevt, pursuvat mahlat,
tynten taivaille uhkaavat huiput.
Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
synnytti viimeksi syvimmn synnyn,
huippuja kulkevan ihmisen suuren.

Vuodet ne vierivt, kuukaudet kulkee,
ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,
ei loppunut ty.
Vristen vuottavi pivt ja yt
luomisen levotonta, suurinta juhlaa
maailma, vahvuuden vlkkyvt vyt,
luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
Milloinka salamoista synkehin ly,
kirkastava, sihkyv, uudesti-luova,
milloinka tyhns ankaraan ryhtyy
mestarin suurimman raivoisa palja,
milloinka miljonat kuiluihin syksyy
veriss luomisen kiehtova malja?

Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Milloinka salama sen leimahtaa?




UUSI JUMALA.


Hn vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla
kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hn vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin
katsovi Elmn ankaraa Herraa,
min ikuiset kskyt
piirtvi pintahan kylmn ja karmaan
kalliopaaden.

Hn vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eess
kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hn vuorilla viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon.

Hn vuorilla viipyy kuin synke pilvi,
min mustassa helmassa tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hn huippuja kiert kuin ukkosen lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia vlkkyy,
hn vuorilla viipyy, mut syksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi mrtt ryhv rahvas.

Hn syksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
trisevi manner ja kiehuvi meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lent.

Hn syksyvi laaksoihin, pitkisen nuolena
keskelle karkelon keinuvan ent,
hn saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi, syksevi marmori-ylvt
jumalien alttarit maahan, mi ompi
jalkainsa ainainen astinlauta.
Hn saapuvi, antavi maalin, mi sihkyy
purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi autuutta maallisen riemun.
Hn saapuvi, valtansa rastivi radan
ihmisten kulkea kunne hn tahtoo,
hn mennehen valtaa, hn tulevan luopi,
hn ohjaa suuret ja pienet virrat,
hn kutoo kohtalon vlkkyvt vaipat,
hn, kansojen kskij, ihmisten herra,
mi synkkn pilven vuorilla viipyy.




TOTUUS.


Te etsitte, tahdotte totuutta te
surumieliset sankarit hurskaat.

Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elmnne huippu ja elmnne mr,
se nytt mi tekonne oikea, mi vr,
te etsitte, tahdotte totuutta vain
yli kaunihin valheenkin!

Mik valhetta sitten?
Oma etsintnne,
virvojen vlkkyv, vikkyv harha!
Mik puhtainta totta?
Vain elmnne,
vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahojen tietojen puuta!
On elm ainoa puu, joka kukkii,
se todet ja totuudet helmaansa ktkee,
se tied ei oikeasta, tied ei vrst,
se tied ei heelmins hyvien mrst,
se kuohuu vain mahloja, nesteit pursuu,
se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,
ja lehvillns suruttomain pesi kantaa,
sen oksilla ainainen soittelo soi,
elo ainoa totuus on, oi!

Te ette tahdo elm, vaan etsitte totta!

Mik totuutenne sitten, te sankarit valjut?
Se elmn on loppu, sen kieltj kylm,
liikkumaton, tytelinen, kalpea, jinen
kuoleman varjo.
Mit etsitte viel?

Rajojen ulkona kalvas on maa,
hiljainen, kelme, kiihkoton, hyinen,
totuuden kehto,
netn, rauhaisa, lepv lehto,
miss ei halujen kiehuvaa maljaa,
miss ei sveli, tanssia, naljaa,
miksi viel viivytte, totuus on siell,
johon te tahdotte, jota te etsitte,
lemmitte yli
elmn kauniiden valheitten?




LAKI.


Kun elon kahlehtia tahdoitte,
niin lain te loitte,
vain lapsi, viattomuus, ei nouda sit.
Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen --
jos en voitte.




LEMPI.


Olkohon lempemme niinkuin lhde
laella tunturin korkean, jylhn,
raikas ja selkee,
kalvolla auringon kirkkahin kulta,
pohjalla vellovan elmn suoni,
mi vkevn, kiihken tykkii.




NAINEN.


On nainen Suuri-mahdollisuus yh:
hn synnytt voi lailla syksy-yn
kirkkaimman thden, taikka marraspilven,
mi tuhoo ihanimpain tulten tyn.




SYKSY.


Syksy saapuu.
Myrskyn jylht kellot kaikuu,
kuolinkellot,
kylmt, jiset kellot,
joilla sli ei, armahdusta,
jotka katoa ja kalmaa laulaa.
Syksy, syksy saapuu,
soivat tuonen suuret, kaameet kellot.

Syksy saapuu.
Heelmt kypsyy, putoo puista
kesn riemuinneista, heilineist,
konsa elo kuohui, kiehui,
tytti nesteillns symet, juuret,
heelmiin kypsytti ja heitti
kylmn, kolkon syksyn hyiseen helmaan.
Saapuu syksy, surmaa, jt --
Heelmt jvt.

Syksy saapuu.
Puhkee viime hehkuun luonto,
viini huumaava sen suonet tytt,
leimaa elon purppuraisen kiihkon
kalvenneihin kasvoihin ja soittaa
kalman virtt kelloin kumajavin.

Syksy saapuu.
Terve aika,
kylm, ankara ja slimtn,
terve kuolon viime huumauksen aika!
Lietso veriin hengen hurjin hehku,
suihki suoniin kiihkon kuumin viini,
heelmt kypsyt ja sitten surmaa,
lyhyiksi elon hetket leikkaa,
jolloin mennytt ei aikaa miettimhn,
hetki oleva vain kirkkain, korkein,
johda suuriin, sanattomiin tihin,
tihin vaivan ylpen ja vaikeen,
syksy, syksy,
tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,
konsa hornan julmat kellot kaikuu.




FRIEDRICH NIETZSCHEN
RUNOJA




ECCE HOMO.


Sukuni ma tiedn juuren!
Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni.
Mihin tartun, syttyy valo,
mink jtn, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!




YSTVYYDELLE.


Terve, ystvyys!
Ens' aamurusko
mun toiveheni korkeimman!
Oi usein tuntui
kuin loputon ois tie ja y,
ja elo inha,
vailla maalia!
Kaks kertaa el tahdon,
kun silmsssi voiton
ja huomenhohteen nin,
sa rakkain jumalatar!




VENEZIA.


Yss ruskeessa
sillalla seisoin ma.
Laulu kaukaa soi:
kumpusi kultana
pois yli vrjyvin vetten vyn.
Valot, soitto ja gondolit --
hmyn helmahan kaikki ui juopuen pois...
Kdet oudot sieluni soittimeen
kvi silloin, gondolilaulun ma
salaperisen lauloin ja vapisin
hmykirjavaa autuutta.
-- Mua kuuliko kenkn, oi?...




AURINKO LASKEE.


1.

Sydn polttava,
ei kauan sun janota tarvitse en!
On lupaus ilmassa,
sit huhuuvat oudot huulet mulle
-- saapuvi suuri viileys...

Paahtoi polttaen yllni piv:
terve, te kki tulevat tuulet,
terve, te iltaiset viilet henget!

Humisee oudon raikkaana ilma.
Y eikhn vietellen katsele mua?...
Pysy lujana, urhea sydmeni, oi!
l utele: miksi?


2.

Eloni piv!
Aurinko laskee.
Jo virta kultana kimmelt.
Miks huokuvi paasi,
sen kiireell onni
uinuiko pivll untansa?
Se onnesta vlkkyvi vihreen viel
povella ruskean jyrknteen.

Eloni piv!
Jo iltasi joutuu!
Jo hehkuvi silmsi
sammuen verkkaan,
jo vyryvi kasteesi
kyynelhelmet,
jo lipuvi valkeita meri hiljaa
sun lempesi purppurahehku,
sun autuutes viipyv, viimeinen...


3.

Joudu, kirkkaus kultainen!
Sa kuoleman
salaisin, suloisin tunne!
-- Ma kuljinko tietni nopeasti liian?
Nyt vasta kun jalkani uupuu,
ma katseesi kohtaan,
minut onnesi saavuttaa.

Ylt'ympri soittoa, aaltoja vaan
Mi ennen ol' raskasta,
vaipui sinervn unhoon,
nyt venheeni keinuvi jouten,
Myrskyn ja retken -- oon unhoittanut!
Hukkuivat toivo ja toiveet,
nyt vlkkyen sielu ja ulappa hohtaa.

Seitsems yksinisyys!
En tuntenut koskaan
sulovarmuutta lhell niin,
niin kuumaks' en auringon kehr. --
Viel' eik jisin hehku mun kukkulani?
Hopean kevyen nyt
purteni aavalle ui...



