Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Oli 14. helmikuuta 1922.

Sisäministeri Heikki Ritavuori lopetteli työpäiväänsä Heimolan talossa, Helsingin Hallituskadulla. Sittemmin puretussa rakennuksessa kokoontui sata vuotta sitten eduskunta.

Tumma puku, musta ulsteri ja karvahattu noudattivat aikansa herraskaista tyyliä. Kenkiensä suojaksi Ritavuori asetti kalossit. Ruskea salkku kainalossaan hän poistui Kluuvikadun kautta Aleksanterinkadulle ja nousi raitiovaunuun. Ritavuori oli matkalla kotiinsa Töölöön, Nervanderinkatu 11:een. Vaimo Katri odotti miestään päivälliselle.

Ministeri jäi raitiovaunusta Kansallismuseon pysäkillä hieman yli iltapäiväviiden. Perässä ulos asteli Ernst Nevanlinna, sanomalehti Uuden Suomen päätoimittaja. Oikealle kallistunut lehti oli ryöpyttänyt kovin sanoin hallitusta, eritoten sisäministeriä.

Miesten katseet eivät kohdanneet, mutta heillä oli sama suunta. Nevanlinna oli menossa tapaamaan eduskunnan entistä puhemiestä Lauri Ingmania, joka asui samassa talossa kuin Ritavuori. Kansallismuseolta sinne oli matkaa parisataa metriä.

Ritavuori ja Nevanlinna kulkivat peräkkäin kohti Museokatua ja sieltä edelleen Dagmarinkadulle.

Ostrobotnian kohdalla heidän väliinsä lyöttäytyi kolmas henkilö.

“Kello viideltä Ritavuori ammutaan”

Puolisen tuntia aiemmin, noin kello 16.30, Helsingin Kalliossa Porthaninkatu 7:ssä sijaitsevassa parturiliikkeessä sattui kohtaus, joka jäi paikalla olleiden mieleen. “Huonosti puettu mies" kiinnitti huomion paitsi olemuksellaan myös puheillaan.

– Tänään kello viideltä Ritavuori ammutaan, ja jos ei ammuta, tulee Mannerheim ja tekee selvän!

Outo mies lisäsi, että myös presidentti K.J. Ståhlberg ja ulkoministeri Rudolf Holsti kokevat saman kohtalon. Sen jälkeen koittaisi vallankumous.

Kaikki paikalla olleet kertoivat myöhemmin miehen puheista yhteneväisesti.

Kukkopoika

Turussa varttunut Heikki Ritavuori oli syntyjään Henrik Rydman, mutta hän suomalaisti nimensä kansallisuusaatteen pauloissa ja sukukiistoista turhautuneena. Ritavuori oli kaikkea muuta kuin hauska mies. Totinen ja huumorintajuton juristi tunsi vetoa politiikkaan jo varhain. Kansanedustajaksi hän nousi ensimmäisen kerran 33-vuotiaana vuonna 1914.

1920-luvun alussa liberaalin Kansallisen Edistyspuolueen poliitikon tähti oli nousussa. Ritavuori oli periksiantamaton ja peloton, monissa asioissa jääräpäinen. Tasa-arvoa ja demokratiaa puolustanut mies hankki kovuudellaan paitsi arvostusta myös koko joukon vihamiehiä. Vastustajien leireissä Ritavuorta pidettiin kukkopoikana.

– Hän oli tahtopoliitikko mitä suurimmassa määrin. Hänellä oli ylikehittynyt oikeudentunto, sanoo kirjailija Lasse Lehtinen.

Lehtisen viime syksynä julkaistu teos Murhattu ministeri luotaa Ritavuoren elämää.

Historioitsija Risto Niku perehtyi Heikki Ritavuoreen ja etenkin murhan tutkintaan 2000-luvun alussa. Ministeri Ritavuoren murha julkaistiin vuonna 2004. Nikun mukaan Ritavuorella oli puoluerajat ylittänyt oikeuskäsitys.

– Hän teki paljon töitä torpparien oikeuksien eteen, vaikka itse oli porvari. Hän pani vastaan oikeistoaktivisteille ja Mannerheimille, vaikka oli oikeistolainen, Niku kuvaa.

Sisällissodan jälkeen Ritavuori otti päämääräkseen kansan yhtenäistämisen. Hän ajoi lakeja punavankien armahtamiseksi, koska koki, että vain siten sisällissodan haavat voidaan parantaa nopeasti. Äärimmäinen oikeisto alkoi kutsua Heikki Ritavuorta “punikkiministeriksi”.

Vuonna 1919 perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana Ritavuori oli kannattanut voimakkaasti tasavaltalaisuutta, ja tukenut Ståhlbergia presidentiksi Gustaf Mannerheimin sijaan. Ritavuoren lobbaustyö vaikutti. Monarkiatoiveiden kaatuminen ja Mannerheimin tappio presidenttipelissä olivat kirveleviä iskuja oikeistopiireille.

Heidän tavoitteilleen Ritavuori alkoi vaikuttaa vaaralliselta mieheltä.

Tuhannen markan seteli

Sinä päivänä Ernst Tandefeltille oli tullut kiire.

Hän poistui Tarkk'ampujankadun vuokrakonttoriltaan niin nopeasti, ettei sulkenut ulko-ovea. Valuuttakauppias Tandefeltin työtilassa tutun leskirouvan asunnossa oli pöytä, tuoli ja puhelin.

Hän oli sietämätön vuokralainen. Työskennellessä hän läpsytteli käsiään, tömisteli jalkojaan ja ramppasi käytävässä niin, että matot kuluivat rikki. Leskirouva kuitenkin sääli Tandefeltia, eikä hennonnut heittää tätä pihalle.

Tandefelt kantoi asetta mukanaan myös konttorilla. Hän säilytti sitä yleensä työpöydällään sokerilaatikon päällä. Helmikuun aikana vuokraemäntä oli huomannut, että ase oli vaihtunut. Isompaan.

Noin kello 16.10 Ernst Tandefelt saapui Cafe Esplanadiin Pohjois-Esplanadilla. Kahvilatyöntekijän mukaan mies tilasi kahvin, käveli levottomasti edestakaisin, istui tuolilla vain puolittain, tuskin koski juomaansa. Lopulta mies poistui kahvilasta nopeasti.

Tandefelt otti pirssin Ruotsalaisen teatterin luota. Suuntana oli Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulma. Tandefelt oli pukeutunut työläiselle tyypilliseen palttooseen. Kuljettaja Herman Söderström ihmetteli, miksi työmiehen vaatteet olivat kuin pakasta vedetyt.

Perillä Dagmarinkatu 5:n edessä Tandefelt tiedusteli, voisiko kuljettaja maksua vastaan odottaa puoli kuuteen. Söderström tuumi hetken ja myöntyi. Tandefelt antoi lisäohjeen. Hänen palatessaan olisi lähdettävä kiireesti Eläintarhan suuntaan aina Hakaniemeen saakka.

Tandefelt vakuutteli kuljettaja Söderströmille, ettei kyse ollut mistään laittomasta ja antoi tälle 50 markkaa vaivanpalkkaa. Söderström näki miehen lompakossa tuhannen markan setelin. Se oli suurin käytössä ollut seteli.

Valtava raha työläiselle, Söderström pohti. Hän näki “työmiehen” poistuvan Kansallismuseon suuntaan.

“Ymmärrätte varmaan, miksi”

Ulko-ovella Nevanlinna kävi häneen kiinni.

Mies ei tehnyt vastarintaa, vaan luovutti aseen. Poliisi saapui paikalle lähes välittömästi.

Toisella puolen katua tilannetta seurannut koululainen Lothar Czarnecki kuuli ampujan sanovan:

– Se oli Ritavuori, ja ymmärrätte varmaan, miksi.

Mies ilmoitti kantavansa täyden vastuun teostaan.

Hän kertoi nimekseen Ernst Tandefelt.

Surunlapsi

Ylioppilas jo seitsemän vuotta, eikä ole mitään tehnyt tässä maailmassa. On nyt lähes kokonaan kuluttanut suuren perintönsä; on väsynyt elämään, eikä tee mitään työtä. Hänen ainoa intohimonsa on aina ollut ampua kissoja revolverilla.

– Heikki Tandefeltin kuvaus veljenpojastaan Ernst Tandefeltista vuonna 1903.

Sukuperinteet olisivat velvoittaneet Sysmässä 1876 syntynyttä Knut Ernst Robert Tandefeltia. Aatelissuvussa lähes kaikista oli tullut jotakin: tuomareita, upseereja, valtiopäivämiehiä. Ernst oli toista maata.

Ylioppilastutkinnon jälkeen hän läksi lukemaan lakia. Se tyssäsi lähes alkuun. Tandefeltilla ei ollut lukupäätä eikä pitkäjänteisyyttä.

Hänestä tuli joutomies. Isän perintö kului uhkapeleihin. Lähipiiri piti miestä "suvun surunlapsena". Tandefelt notkui päivät pitkät ravintoloissa ja teki pientä vaivanpalkkaa vastaan kaikenlaista. Usein korvaukseksi riitti voileipä tai viinaryyppy.

1900-luvun alussa Tandefelt alkoi liikkua ruotsinkielisissä aktivistipiireissä ja radikalisoitui. Tandefelt saatiin houkuteltua tekoihin, joihin kukaan muu ei uskaltanut suostua.

Vuonna 1902 hän tarjoutui vapaaehtoiseksi murhaamaan nationalistien vihaaman kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Suunnitelma ei toteutunut. Kaksi vuotta myöhemmin Eugen Schauman teki sen.

1920-luvun alussa Ernst Tandefelt tuntui viimein löytäneen elämälleen tarkoituksen. Hän oli naimisissa ja pienen tytön isä. Perhe asui Lauttasaaressa – ei leveästi, mutta tyydyttävästi.

Vahingonlaukaus

Heikki Ritavuoren ampuminen oli harvoja tekoja, joissa Tandefelt onnistui. Mutta senkin hän oli töpeksiä.

Paikalla ammuttiin neljä laukausta, mutta Ritavuoreen osui kolme luotia. Ennen ampumista Tandefelt oli hermostuksissaan näprännyt taskussaan ollutta Colt-pistoolia. Sormi osui liipaisimelle ja vahingonlaukaus reiteen.

Tandefeltin tarkoituksena oli paeta, mutta ampumavamma teki sen vaikeaksi. Paikalle rientäneen poliisin mukaan Tandefelt oli pidätyshetkellä hädin tuskin tolpillaan. Ernst Nevanlinna osoitti todellista siviilirohkeutta taltuttaessaan aseistetun tappajan.

Järkyttynyt Gerda Ryti vei murhapaikalta suruviestin Katri Ritavuorelle. Mies ei tulisi päivälliselle.

Yksi luoti oli lävistänyt sisäministerin sydämen, kaksi muuta osui keuhkoon. Heikki Ritavuori todettiin kuolleeksi Kirurgisessa sairaalassa.

Käynnistyi itsenäisen Suomen ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan valtiollisen murhan tutkinta.

Poliittinen murha, poliittinen tutkinta

Murha oli täysin poliittinen. Ernst Tandefelt korosti kuulusteluissa, ettei hän surmannut siviilihenkilö Heikki Ritavuorta, vaan Suomen sisäministerin.

Poliittiseksi muotoutui myös murhatutkinta. Poliisin toiminta oli kaikkea muuta kuin tarmokasta.

Valtiollisen poliisin tehtäviä hoiti vuonna 1919 perustettu Etsivä keskuspoliisi (EK). Se ei kuitenkaan osallistunut sisäministerin murhan selvittelyyn, vaikka tapaus olisi selkeästi kuulunut sille.

– Etsivä keskuspoliisi lykkäsi tapauksen Helsingin poliisille, joka ei myöskään välittänyt tutkia sitä kunnolla, Lasse Lehtinen ihmettelee.

Poliisin osaaminen oli sata vuotta sitten heikoissa kantimissa. Jopa Ernst Tandefelt oli ollut tovin aikaa poliisivoimissa ilman mitään pätevyyttä. Tandefelt ehti toimia hetken myös Etsivän keskuspoliisin santarmiasiantuntijana. Hän sai lähtöpassit molemmista toimista.

Helsingin poliisi ei saanut selville Tandefeltin mahdollisia rikoskumppaneita tai yllyttäjiä. Tutkinta-aineistosta saa käsityksen, että tapaus selvisi vain, koska ampuja jäi kiinni rikospaikalta. Tandefeltin taustatkin selvitettiin vain pintapuolisesti.

– Tutkinnan sysääminen Helsingin poliisille varmisti, ettei siitä koskaan selvää tullut, Risto Niku tuumaa.

Tietokirjailija ja Kriminologisen kirjaston entinen kirjastonhoitaja Tuomo Silenti perehtyi Ritavuoren murhaan jo 1970-luvulla. Hän teki myöhemmin gradunsa tapauksesta. Silenti on varma, että EK vetäytyi tutkinnasta poliittisista syistä.

– EK:n johdossa oli paljon äärioikeistolaisia entisiä aktivisteja. Myös ampuja Tandefelt oli äärioikeistolainen.

Silentin mukaan sisäministeriön alaisuudessa toimineelle EK:lle olisi ollut kiusallista, mikäli verijäljet olisivat johtaneet sen omiin piireihin. EK:n silloinen johtaja Ossi Holmström oli tunnettu oikeistoaktivisti.

Tammikuussa 1922, muutama viikko ennen murhaa, Ritavuori laati suunnitelman valtiollisen poliisin uudistamisesta. EK:n paikallisten alaosastojen tehtävät olisi siirretty paikallispoliisille.

Oikeistolehtien mylly alkoi pyöriä: sisäministerin väitettiin ajavan EK:n lakkauttamista.

Uutiset olivat valetta.

Uhkia sisältä ja ulkoa

Sata vuotta sitten nuori Suomi oli pahassa uhmaiässä. Neljävuotias tasavalta otti hapuilevia ensiaskeliaan. Poliittinen ilmapiiri oli myrkyllinen. Oikea ja vasen, punainen ja valkoinen vihoittelivat toisilleen, vaikka sisällissota oli takana.

Repolan ja Porajärven rajapitäjien siirtyminen Neuvosto-Venäjän alle kiivastutti oikeistoa. Pitäjien asukkaat suuttuivat, kun neuvostohallituksen vuonna 1920 lupaamaa Itä-Karjalan itsehallintoa ei kuulunut.

Itä-Karjalan tilanne kuohutti myös toista laitaa. Suomalaiset kommunistit nousivat puolustamaan venäläisiä aateveljiään. Tammikuussa 1922 Helsingissä järjestetyssä mielenosoituksessa julistettiin hallituksen olevan vastuussa “suomalaisten lahtarien ja verikoirien” alkuunpanemasta sodasta.

Lopulta kommunistit julkaisivat Suomen Työmies -äänenkannattajassaan julistuksen, jossa kehottivat kansalaisia taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi.

Heikki Ritavuoren mitta täyttyi. Hän määräsi kommunistijohtajia pidätettäväksi ja syytettäväksi maanpetoksesta.

Äärilaitojen välissä

Viikkoja ennen Ritavuoren murhaa oikeistolainen Hufvudstadsbladet kirjoitti lähteisiinsä pohjautunutta palturia.

Lehti väitti, että sisäministerin määräyksestä Itä-Karjalaan lähteneitä vapaaehtoisia taistelijoita oli pidätetty rajalla, vangittu päiviksi ja passitettu vankikyydeillä koteihinsa. HBL kirjoitti sisäministerin toimineen muun hallituksen selän takana. Kuoroon yhtyi myös oikeistolainen Iltalehti. Uutinen kuumensi lukijoiden tunteita.

Mitään määräyksiä pidätyksistä ei ollut annettu, eikä tehty. Aseista riisutut taistelijat palasivat kotiseuduilleen vapaaehtoisesti. Valeuutisilla haluttiin lietsoa epäluuloa hallitusta ja sisäministeriä kohtaan. Poliittisesti latautuneet lehdet käyttivät kansan heikkoa medialukutaitoa härskisti hyväkseen.

Samaan syyllistyi vasemmisto. Suomen Työmies kertoi 1. helmikuuta 1922 julkaistussa uutisessaan sosialistisen kunnallisjärjestön edustajien käynnistä sisäministerin puheilla. Lehti väitti, että sisäministeri Ritavuori oli antanut järjestön edustajille ohjeita, joilla kokoontumislakia pystyi kiertämään. Se ei ollut totta.

Heikki Ritavuoren kohtalona oli joutua rintamalinjojen väliin. Hän oli liian vasemmalla oikeistolle ja liian oikealla vasemmistolle.

Kirurgisessa sairaalassa Ritavuoren takin taskusta löytynyt tuntemattoman henkilön kirjoittama viesti kuvasti sisäministeriin kohdistunutta vihaa.

Liittolainen vai hullu?

Suurin osa Ritavuorta parjanneista lehdistä sanoutui irti murhasta. Osa pyysi jopa anteeksi. Harvoja poikkeuksia oli Hufvudstadsbladet, joka hiljaa hyväksyi teon.

Oikeistolehdet olivat jo murhaa seuranneena päivänä kummallisen varmoja, että Ernst Tandefelt oli “abnormi” eikä hänellä ollut rikoskumppaneita. Kommunistien äänenkannattaja Suomen Työmies lohkaisi myöhemmin jutussaan:

Uutisessa mainittu Leo Stenström oli sama mies, joka oli puoli tuntia ennen murhaa kerskunut sillä parturiliikkeessä Porthaninkadulla.

Poliisi löysi hänet murhan jälkeen Lapinlahden mielisairaalasta. Lääkäri oli passittanut Stenströmin sinne tekoa seuranneena päivänä, koska oli pitänyt tämän puheita niin epänormaaleina. Poliisi totesi, että miehestä tuskin on apua rikoksen selvittämisessä.

Stenströmin sivuuttaminen oli erikoista. Tutkinnassa saatiin selville, että hän tunsi Ernst Tandefeltin.

Rappeutunut psykopaatti

Tandefelt kiisti salaliiton. Hän sanoi toimineensa yksin, omasta aloitteestaan.

Tandefelt kertoi lukeneensa ennen kaikkea Hufvudstadbladetia ja muita ruotsinkielisiä lehtiä. Niistä hän oli saanut käsityksen, että Ritavuori oli vaaraksi Suomelle. Erityisesti häntä suututtivat uutiset EK:n uudelleenjärjestelystä ja siitä, miten Ritavuori oli muka neuvonut kommunisteja kiertämään kokoontumislakia.

Syyttäjä Eino Nyyssölä pitikin HBL:n kirjoittelua kiihotuksellisena ja keskeisenä murhamotiivin synnyttäjänä.

Tandefelt kuuli odotetun tuomionsa Helsingin raastuvanoikeudessa 8. toukokuuta 1922. Elinkautinen kuritushuonerangaistus. Turun hovioikeus vahvisti tuomion.

Korkein oikeus lähetti hänet mielentilatutkimukseen. Siinä Tandefelt todettiin "rappeutuneeksi psykopaatiksi", mutta ei mielisairaaksi. Tandefelt passitettiin Sörnäisten lääninvankilaan.

Tuomion jälkeen Ritavuoren kohtalo vaipui vuosiksi lähes unohduksiin. Vuosi 1927 muutti kaiken.

Silloin murhaaja avasi suunsa.

Paljastus

Ernst Tandefelt halusi olla sankari. Hän samaisti itsensä Eugen Schaumaniin, mutta ei saanut aateveljiltään samanlaista ylistystä. Äärioikeisto oli tyytyväinen Ritavuoren kuolemaan, mutta murhaajalle ei kohoteltu maljoja.

Tandefelt koki tulleensa petetyksi. Tunnetta lisäsi se, ettei oikeistovallankaappausta tapahtunut. Myöskään uudelta presidentiltä Lauri Kristian Relanderilta ei herunut armahdusta, vaikka Tandefelt oli laskenut sen varaan.

Vuonna 1927 Tandefelt kirjoitti oikeuskansleri Axel Charpentierille. Tandefelt paljasti seikkaperäisesti, miten murha oli tapahtunut. Tunnustukset olivat järkälemäisiä. Jos niihin oli uskominen, sisäministerin murhahankkeeseen oli sekaantunut koko joukko korkea-arvoisia oikeistoherroja.

Tandefelt nimesi kolme tärkeintä rikoskumppaniaan. Murhan pääsuunnittelija oli ollut kenraalimajuri Paul von Gerich, entinen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö. Suojeluskunnat muodostivat aikanaan sangen itsenäisesti toimineen kansalliskaartin.

Von Gerichin kauna Ritavuorta kohtaan juontui suojeluskuntaselkkauksesta.

Motiivi murhaan

9. kesäkuuta 1921 Hufvudstadsbladetissa julkaistu kirjoitus käynnisti yhden itsenäisen Suomen alun suurimmista ulkopolitiikan kriiseistä.

Kenraalimajuri Paul von Gerich ryöpytti kovin sanoin ulkovaltoja. Hän luonnehti Ranskan politiikkaa kosto- ja ryöväripolitiikaksi, ja sivalsi myös Italiaa, Latviaa, Puolaa ja Romaniaa. Syyttelyn kohteet raivostuivat. Maiden lähettiläät vaativat Suomelta anteeksipyyntöä.

Valtiovalta määräsi suojeluskuntain ylipäällikön Didrik von Essenin erottamaan von Gerichin. Ylipäällikkö ei suostunut, koska katsoi, että suojeluskuntien tuli päättää asioistaan itsenäisesti. Lopulta presidentti Ståhlberg erotti niskuroineen von Essenin. Paul von Gerich erosi itse.

Konflikti Suojeluskuntajärjestön ja maan hallituksen välillä roihusi. Heikki Ritavuori piti vaarana, että suojeluskuntalaiset valmistelivat vallankaappausta. Sovittelijaksi ryhtynyt entinen valtionhoitaja P.E. Svinhufvud sai suojeluskuntalaiset rauhoittumaan.

Suojeluskuntalaiset halusivat uudeksi ylipäällikökseen Gustaf Mannerheimin. Ståhlberg ei pitänyt ajatuksesta. Häntä huoletti antaa yksityinen armeija Mannerheimin käskyvaltaan.

Ratkaisijan rooli lankesi Heikki Ritavuorelle, joka oli itsekin taustaltaan suojeluskuntalainen. Hän laati järjestön maltillisen siiven kanssa suunnitelman, ja uudeksi suojeluskuntain ylipäälliköksi nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg.

Mannerheim oli sivuutettu jälleen. Radikaalit suojeluskuntalaiset raivostuivat.

– Ajatus Ritavuoren murhaamisesta sai alkunsa todennäköisesti tästä. Äärioikeistoaktivistit olivat jälleen saaneet nenilleen. He olivat tympääntyneet edistyspuolueen vetämään keskustalaiseen politiikkaan ja halusivat panna sille pisteen, tietokirjailija Tuomo Silenti uskoo.

Mutta ensisijainen kohde ei ollut Heikki Ritavuori.

Sijaisuhri

Gustaf Mannerheimin ja Paul von Gerichin elämänvaiheisiin perehtynyt historioitsija Lars Westerlund uskoo, että äärioikeistoaktivistien aikomuksena oli vallankaappaus.

– Radikaalin oikeiston piirissä keskusteltiin presidentti Ståhlbergin poistamisesta. Suunnitelmana oli saada Svinhufvudista uusi valtion nokkamies ja Mannerheimista ylipäällikkö. Se oli hutera vallankaappaussuunnitelma, Westerlund sanoo.

Westerlundin selvitysten mukaan aktivistien kohteena oli alunperin presidentti Ståhlberg.

Ernst Tandefelt tunnusti itsekin kirjeessään oikeuskanslerille esittäneensä ensin Ståhlbergin ampumista. Tandefeltin mukaan von Gerich mietti asiaa, mutta vaihtoi kohteeksi Ritavuoren.

– Ritavuori joutui sijaiskohteeksi. Tandefelt oli aluksi vastahakoinen. Hän katsoi, että Ritavuori on liian pieni tekijä, eikä hänen ampumisensa johda vallan vaihtumiseen, Westerlund lausuu.

Hän uskoo suunnitelman muuttuneen, koska hyvin vartioidun presidentin surmaaminen olisi ollut liian vaativa hanke.

Pitkää tikkua murhaajasta

1990-luvun lopulla Lars Westerlund haastatteli pääkonsuli Anders Segercrantzia, joka oli Ritavuoren murhan aikaan 12-vuotias. Segercrantzit ja von Gerichit olivat perhetuttuja.

Segercrantz kertoi suvussaan liikkuneesta tiedosta, jonka mukaan aktivistit sopivat Ritavuoren murhasta Helsingin Seurahuoneen turkkilaisessa kabinetissa tammikuun puolivälissä 1922.

Kokoontumiseen osallistui Westerlundin päätelmien mukaan kymmenkunta miestä.

– Segercrantz kertoi, että tekijästä vedettiin pitkää tikkua. Lyhin tikku jäi Tandefeltin käteen.

Myöhemmin ilmeni, että parikymmentä suojeluskuntalaista oli kerännyt noin 25 000 markan palkkiosumman Tandefeltille. Rahojen kohtalo ei koskaan selvinnyt.

Salaliitto

Murhaaja Ernst Tandefeltin kertomukset olivat seikkaperäisiä ja uskottavia.

Tandefelt oli sanojensa mukaan vieraillut von Gerichin Bulevardin-asunnolla punomassa murhajuonta.

– Hän kuvaili esimerkiksi asunnon kalustuksen täsmällisesti, historioitsija Risto Niku huomauttaa.

Tandefeltin mukaan teon käytännön valmisteluista vastasi helsinkiläinen Oscar Jansson, Yliopiston Apteekin apteekkari ja arvostettu suojeluskuntalainen.

– Tandefelt kertoi, että Jansson antoi aseen apteekin viereisessä ravintola Hungarian porttikongissa, kirjailija Tuomo Silenti kertoo.

Myöhemmin Jansson oli Tandefeltin mukaan luovuttanut hänelle pakomatkaa varten tuhannen markan setelin Café Esplanadissa. Tämä vahvisti taksiautoilija Herman Söderströmin havainnon. Jansson oli kieltänyt kahvilahenkilökuntaa kertomasta, että oli tavannut Tandefeltin murhapäivänä.

Tandefeltin mukaan kolmas keskeinen lenkki hankkeessa oli Pukinmäessä asunut insinööri Knut Selim Colliander. Hän omisti leikkikalutehtaan Malmilla. Collianderin rooli oli näyttää, kuka Ritavuori oli. Tunnistamisreissuja Töölöön tehtiin kaksi.

Von Gerichin ja Janssonin tavoin myös Colliander puhui itsensä pussiin kiistäessään tuntevansa Tandefeltia.

Tandefelt esimerkiksi muisti, miten Colliander oli toisella tunnistuskäynneistä säikähtänyt nähtyään Nervanderinkadulla miehen, jonka kertoi olevan Heikki Ritavuoren veli Eero Rydman. Tandefelt ei tuntenut Rydmania.

Lavastusyritys

Suunnitelmallisuudesta kertoo myös Ernst Tandefeltin toiminta murhapaikalla.

Ennen murhaa Ritavuori oli määrännyt kommunisteja vangittavaksi. Se herätti äärivasemmistossa suurta kiihtymystä.

– Teko yritettiin lavastaa kommunistien tekemäksi, Tuomo Silenti uskoo.

Maton alle lakaistu

Ernst Tandefelt oli ainoa tuomittu.

Helsingin poliisi lopetti Tandefeltin paljastusten jälkeen käynnistetyn tutkinnan yllättäen huhtikuussa 1930 oikeuskanslerin määräyksestä.

Päätös johtui taas poliittisista virtauksista. Äärioikeistolainen lapuanliike oli nousussa.

Tapaus Ritavuori painettiin villaisella. Aika muurasi salaisuuden seinämän umpeen.

Tandefelt pääsi vankilasta jo joulukuussa 1931, mutta se ei merkinnyt vapautta. Hänet siirrettiin vaarallisena henkilönä Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän toukokuussa 1948 kuoli 72-vuotiaana.

Nykyään harva muistaa Heikki Ritavuoren nimen.

Sadan vuoden takaiset tapahtumat kuitenkin kertovat, mihin vastakkainasettelu, valeuutiset ja vihapuheet voivat pahimmillaan johtaa.

"Onko masentavampaa kuin päivä päivältä nähdä ja kuulla salaviittauksia muka alhaisista tarkoitusperistään, itsekkäitten etujen ajamisestaan, jopa isänmaan kavaltamisestaankin silloin kun kuitenkin yksinomaan isänmaan, koko Suomen kansan onni on ollut ainoana päämääränään. Uskotaanko nyt, kun se on liian myöhäistä?"

- Eero Rydman veljensä Heikki Ritavuoren hautajaisissa.

Artikkelin lähteet haastatteluiden lisäksi: Helsingin raastuvanoikeuden arkisto, korkeimman oikeuden arkisto, oikeuskanslerinviraston arkisto, sanomalehtien arkistot, Ylen arkisto, Silenti Tuomo: Ritavuoren murha (pro gradu -tutkielma 1995), Westerlund Lars: Polle (1997), Niku Risto: Sisäministeri Ritavuoren murha (2004), Lehtinen Lasse: Murhattu ministeri (2021).