OPETUKSEN ONGELMA (Polysteekki 5/1999)

Ari Sihvola

Symmetria on tärkeä käsite fysiikassa ja matematiikassa. Asiat ovat jossain mielessä samanlaisia. Asiat muistuttavat toisiaan. Asioilla on yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi sähkö ja magnetismi voidaan asettaa rinnakkain ja nähdä yksikäsitteinen vastaavuus niiden vaikutuksissa ja suureissa, joilla niitä kuvataan.

Valtiovalta on määrännyt yliopistojen tehtäviksi tutkimuksen ja opetuksen. Vaikka lainlaatija tuskin on näin säätäessään tarkoittanut kovin muodollista vastaavuutta tutkimuksen ja opetuksen välillä, on minulle aina tullut mieleen symmetria tätä pykälää tulkitessa. Sen mukaan tutkimus ja opetus ovat samantasoisia velvollisuuksia Teknilliselle korkeakoululle ja sen seurauksena kai myös yksittäiselle professorille.

Symmetria voi luonnossa rikkoutua, kun olosuhteet muuttuvat. Sula aine yhtäkkiä järjestyy, kun lämpötila laskee kriittisen pisteen alapuolelle. Magneettisuus ja sähkö näyttävät aivan eri asioilta, kun ne kohdataan arkielämän tilanteissa. Samoin käy heti kun tutkimus ja opetus viedään jokapäiväisen työn tasolle. Seuraavassa yritän valaista esimerkeillä tätä spontaania symmetrian katoamista yliopistomaailmassa.

Miten me opimme tutkimuksen tekemisen ja opettamisen taidot? Muodollista opetusta kumpaankaan ei juurikaan anneta. Molemmat opitaan enimmäkseen näitä asioita tekemällä. Eikö kuitenkin ole päivänselvää, että nykyjärjestelmässä tutkijan taidot opitaan paljon tehokkaammin kuin opettajan?

Kuinka tutkijaksi opitaan? Väitöskirjan tekijä otetaan yleensä mukaan tutkimusryhmään, jossa hän näkee kuinka kokeneemmat kollegat toimivat. Hän saa alkuvaiheessa olla mukana auttamassa pienemmissä ja selkeästi määritellyissä tehtävissä, mutta vähitellen vastuu ja oma osuus kasvaa. Hän alkaa itsenäisesti kokeilla ongelmanratkaisutaitojaan, testaa ja tarkistaa tuloksiaan, saa muilta kritiikkiä ja toivottavasti kannustustakin. Hän oppii asteittain oikeat strategiat, joilla vaikeiden tehtävien kimppuun käydään. Tutkijakoulutuksen seurauksena tohtori on tiedeyhteisön täysivaltainen jäsen, joka osaa pelin säännöt ja pystyy tekemään (normaali)tiedettä. Olennaista on vuorovaikutus saman alan tutkijoiden kanssa, se että tulokset julkistetaan, niistä annetaan palautetta ja tutkija oppii myös itse antamaan sitä.

Voimmeko mitenkään kuvitella, että opetuksen osalta voisimme saavuttaa samanlaiset taidot ilman ohjattua, pitkäaikaista harjoitusta? Eihän yliopisto-opettajaksi oppimiseen voi kenellekään mitenkään riittää se, että hän on opiskeluaikanaan käynyt monella luennolla ja seurannut paljon opetusta.

Tietysti opettaminen täytyy aloittaa jostakin, mutta jotta opettajana voisi kasvaa ja kehittyä, jokainen tarvitsee kritiikkiä ja palautetta muilta opettajilta. Onkohan nähty usein TKK:n opettajaa toisen opettajan luennolla? Oletteko koskaan pyytäneet kollegaa omalle luennollenne? Oletteko käyneet seuraamassa oman assistenttinne laskuharjoitusta? (Moniko assistentti sellaiseen suostuisi?)

Nyt on oman opettajuuden kehittämiseen saatavissa korkeakoulusta tukea. Syksyllä alkoi opetushenkilökunnallemme ensimmäinen yliopisto-opetuksen opintokokonaisuus. Tämä koulutuskeskus Dipolin järjestämä puolentoista vuoden paketti, jolle parhaillaan osallistuu parikymmentä uskaliasta opettajaamme, on melkoisen vaativa. Siinä mukana olevat joutuvat syventymään opettamiseen ja oppimiskäsityksiin monella tasolla, pohtimaan opettajaidentiteettiään ja kehittämään omaa opetustaan jonkin hankkeen kautta. Toivon, että nyt käynnissä oleva opetuskokonaisuus ei jää kertailmiöksi vaan että siitä tulee kiinteä osa henkilöstökoulutustamme ja heti ensi syksynä uusi kurssi voisi aloittaa.

Mutta palataanpa tutkimuksen ja opetuksen särkyneeseen symmetriaan. Kun nuori tohtori menestyksellisen tutkijakoulutuksen jälkeen on saanut metsästysluvan ja varustautuu eräretkelle, mitä seuraa? Luonnosta kyllä riistaa löytyy. Jos tutkijallamme on vakaa käsi ja tarkka silmä, on tuloksena tieteellisiä artikkeleita, raportteja, kirjoja, tietokoneohjelmia, ainutlaatuisia kojeita, mittalaitteita, instrumentteja, malleja ja teorioita, ulkomaanmatkoja, olalleläiskintää maailmalla alan tapaamisissa, kutsuja konferenssien järjestelytoimikuntiin ja istuntojen puheenjohtajaksi, tieteellisten seurojen hallitus- ja johtokuntapaikkoja, oman tieteenalan arvostettujen sarjojen toimitusneuvostojen jäsenyyksiä ja toimittajan tehtäviä, vierailuja muihin yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kaiken kaikkiaan mainetta ja kunniaa.

Entäpä jos Teknillisen korkeakoulun opettaja tekee parhaansa opetuksensa hyväksi, minkälainen on seurausten luettelo? Eipä juuri tule mieleen. Ehkäpä tuloksena olisi jäsenyys osaston opintotoimikunnassa.

Idealistille riittää tietysti palkkioksi hyvä mieli. Nykykäytäntöä voisi varmaan tällä tavoin perustella. Ja voiko vaatiakaan, että koko opetushenkilökuntamme ottaisi opetuksen vakavasti? Olen täysin tietoinen siitä, että esimerkiksi professoreihin kohdistuvat nykypäivän korkeakoulumaailmassa lähes ylivoimaiset vaatimukset eri suunnista. Ja niistä vain osa liittyy tutkimukseen ja opetukseen. Ihmisen työaika (ehkä hänen energiansakin) on rajallinen. Saattaapa olla, että jopa tämä tekstini, joka yrittää alleviivata opetustyön tärkeyttä, voi olla jollekin tunnollisesti työnsä suorittavalle lisäuupumuksen aiheena. Tämä on suuri ongelma. Minulla ei ole siihen vastausta, vain ehdotus: pitäisikö meidän oppia kieltäytymään edes osasta niitä töitä joita joka puolelta tarjotaan ja keskittymään olennaiseen, tutkimukseen ja opetukseen? Ja etsimään oikeata suhdetta niiden välillä?