Pekka Aleksanteri Jussila, Fri Jan 2 22:44:33 2015
Kommentti Kalle Könkkölän kirjoitukseen Uuden Suomen Kynnys ry:n Webbisivulla 20.4.2012
(Lihavoitu teksti esiintyy varsinaisessa kommentissa)
Kiitos tästä kirjoituksesta! Luin tämän jo viime kesänä ja jo silloin ihmettelin, miksi vastauksia ei ole kirjoitettu.
Muistin viisi vuotta sitten kokemuksen sairaalasta: Vaikeavammaisen vaimoni sairastuttua keuhkokuumeeseen tuntematon lääkäri soitti minulle ja kertoi vaimoni sopineen "deneer-päätöksestä" yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. "Mitä?" kysyin, mutta koska minulta ei kysytty mitään, vastaanotin asian ilmoituksena. Jälkeenpäin selvisi, että ko. lääkäri oli kysynyt vakavassa keuhkokuumeessa olevalta vaimoltani, suostuisiko hän elvyttämättäjättämispäätökseen (DNR: do not resuscitate) ja hän oli suostunut. Ironisesti lääkäri oli itse kirjannut lausuntoonsa, että potilaan kanssa oli lähes mahdotonta kommunikoida. Ilmeisesti kuitenkin elämästä ja kuolemasta päättäminen oli onnistunut helposti. Tervehdyttyään ja palattuaan kotiin vaimoni sanoi, ettei hän edes tajunnut mitä lääkäri oli kysynyt, mutta vastannut myöntävästi, koska oli ollut niin väsynyt. Hän lähetti sairaalaan kirjeen, jossa vaati ko. päätöksen perumista.
Nyt asia on minulle taas niin ajankohtainen, että on pakko vastata. Vaimoni joutui tällä viikolla teho-osastolle hengityksen ja sydämen pysähtymisen vuoksi. Ensimmäinen keskustelu osaston lääkärin #1 kanssa ei rohkaissut: hän suositteli, että jos oma hengitys ei ala toimia, hengityskone otetaan pois päältä. Olimme asiasta eri mieltä, vaikka jälkeenpäin ajatellen hän saattoi tarkoittaa, että että vaimoni ei olisi tajuissaan ja minä sitä, että hän olisi. Häntä pidettiin nukutuksessa lähes vuorokauden ajan tapahtuman jälkeen. Lääkäri #1 sanoi, että hengityskoneessa tai koomassa olo "vain pitkittää potilaan kärsimystä". En ymmärtänyt tätä. Ei kai tajuttomana tai sedaatiossa oleva potilas kärsi? Eihän hänellä ole silloin kipua, spastisuutta tai väsymystä. Toisaalta lääkäri saattoi tarkoittaa sitä, että jos piuhat vedetään irti, potilas pääsee nopeammin taivaaseen. Toivon, että tätä ei tarkoitettu, vaan että lääketieteen perustana ovat edelleen biologia, kemia ja fysiikka, ei teologia. Lisäksi lääkäri #1 kysyi, oliko vaimollani hoitotestamenttia, mikä toi mieleeni yllämainitun tapauksen. Vastasin: "Ei, eikä ole elvyttämättäjättämispäätöstä".
Hengityskoneesta tuli mieleeni tämä kirjoitus ja nimenomaan tuo lause: "Käytän hengityskonetta ja olen onnellinen." Siinä kaikki. Terveys voi tehdä ihmisen onnelliseksi, mutta niin voivat monet muutkin asiat. Ihminen on lajina menestynyt (joidenkin mielestä liikaakin) älynsä ja sopeutuvaisuutensa vuoksi. Tieteet ja erityisesti lääketiede ovat niin kehittyneitä, että sairauksia voidaan parantaa ja niiden vaikutuksia ehkäistä. Toisaalta myös ihmismieli sopeutuu vaikeisiinkin olosuhteisiin. Onnellisuus on suhteellista menneisyyteen ja ympäristöön. Rikas ja terve ihminen voi tuntea itsensä köyhäksi ja sairaaksi rikkaiden ja terveiden seurassa. Tieto yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä lisää suhteellisuudentajua ja myös solidaarisuutta. Sitä tarvitaan.
Toinen päivä oli huonoin. Vaimoni nukutus oli lopetettu, mutta hän ei ollut tullut tajuihinsa. Lääkäri #2 sanoi, että jollei hän herää seuraavana päivänä, aivovaurio on niin paha, että hengityskone kannattaa kytkeä pois päältä. Tietysti koetin saada häntä heräämään puhumalla ja koskettelemalla, mutta hän vain nukkui rauhallisesti. Ei kipua, spastisuutta tai kärsimystä. Otin lääkärin #2 lausuman seuraavasta päivästä tosissani. Poistuessani sairaalasta mietin, miksi se olisi ratkaiseva. Potilas on toipunut oltuaan koomassa hengityskoneeseen kytkettynä 19 vuotta. Miksi meille annettaisiin vain kaksi päivää? Sanomattakin on selvää, että ilta ja yö olivat pelkoa ja ahdistusta. Olin menettämässä naisen, joka on joka päivä yli 20 vuoden ajan sanonut: "Onneksi mä löysin sut!" ja johon minä aina vastaan: "Onneksi, koska muuten mä olisin ihan hukassa!".
Kolmas päivä. Lääkäri #3 kertoi, että vaimoni ei enää tarvitse hengityskonetta, vaan hengittää omin voimin, vastaa puhutteluun avaamalla ja sulkemalla silmiään ja että hänet siirretään sisätautien osastolle. Mitä olisi tapahtunut, jos vaimoni olisi herännyt vasta neljäntenä päivänä? Olisinko joutunut suostumaan kolmantena päivänä päätökseen, jonka seurauksena neljättä päivää ei olisi tullut? Olin taas liikuttunut. Varsinainen itkupilli. Nyt joku voi tietysti ajatella, että olen itsekäs läheisriippuvainen, joka haluaa vängällä pitää vaimonsa luonaan. Niin varmaan olenkin, mutta viimeksi syksyllä sovimme, että olemme aina yhdessä. Koska en kuulu kirkkoon, en määritelmän mukaan pääse taivaaseen, kun hän taas takuuvarmasti pääsee, joten ilmeisesti kuolema erottaa meidät joskus lopullisesti, mikä lienee ristiriidassa em. lupauksen kanssa. Meidän on siis parasta elää mahdollisimman kauan;-)
En ole itse lukenut Seppäsen ja Viinasen kirjaa, mutta meitä on ilmeisesti moneen junaan. Elämänlaatu, onnellisuus ja ihmissuhteet ovat subjektiivisia. Niitä ei voi mitata.