ANTEEKSIANTO ITSELLE - Lieventäviä asianhaaroja

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Epäjumalten
hämärässään: "Miksei ihminen heittäydy
tekojaan kohtaan raukkamaiseksi? Miksei
hän jätä niitä jälkeenpäin pulaan? -
Omantunnontuskat ovat säädyttömiä."[1]

Vapaa-ajattelijain liiton monisteessa
"Uskonto henkisenä sairautena: psyko-
terapeutin näkemys"[2] Albert Ellis
kirjoittaa: "Uskonto, jossa asioita
on määritelty ehdottomasti, ei voi
milloinkaan tyytyä siihen, että yksilöt
tekevät väärin tai virheitä. Sen on
väistämättä lisättävä tähän käsitys ihmisen
synninteosta ja siitä, että ihminen
ansaitsee tulla rangaistuksi syntiensä
tähden. Sillä, jos on pelkästään toivottavaa
pidättäytyä vahingoittamasta toisia tai
tekemästä muita konnuuksia - kuten
jokainen uskonnoton eettinen säännöstä
selittää - ja jos sitten teet virheen
ja joitakin pahoja töitä, olet vain
väärintekijä tai ei-toivottavan teon
tekijä, jonka tulee koettaa parantaa
käytöstään ja tehdä vähemmän pahaa
tulevaisuudessa. Mutta jos on jumalan
antama, ehdoton laki, ettei sinun tule
etkä saa tehdä väärin, ja teet näin
tosiasiassa, silloin olet halpa, kurja
syntinen, arvoton olento ja sinua täytyy
rangaista ankarasti (kenties ikuisesti
Helvetissä) siitä, että olet väärin-
tekijä, erehtyväinen ihminen."

Siteerasin jälkimmäisestä koko
kappaleen, koska se mielestäni erittäin
hyvin kuvaa erästä suhtautumistapaa
kostoon ja rangaistuksiin. Tosin
mitä uskonnottomia ihmisiä olen oppinut
vuosien varrella tuntemaan, usea heistäkin
kannattaa kyllä rangaistuksia.

Valitsen seuraavassa oletukseksi
ontologisen realismin - siis oletan
muun muassa että minun tietoisuuteni
ulkopuolinen maailma on ainakin jossain
mielessä olemassa. Lisäksi oletan, että
induktiivisillä yleistyksillä on
mahdollista hankkia sekä faktatietoa
että tietoa ihmisten moraalista ja
moraalifilosofiasta. Vielä oletan,
että maailman tapahtumat ovat ainakin
osittaisessa syy-seuraus-yhteydessä
toistensa kanssa.

Kun katsoo maailmaa, huomaa, että
useilla ihmisillä syyllisyydentunteet,
häiritsevät takaumamuistot nöyryyttävistä
ja vaarallisista tilanteista elämän
varrella aiheuttavat heillä usein
masentavia tunteita, elämänlaadun
heikkenemistä ja jopa itsemurhia.
Millainen on sitten tämän todellisuuden,
murheen laakson, rakenne, jossa
syyllisyydentunteita sairastetaan.

Kaikki ihmiset ovat kovin vajavaisia
ja erehtyväisiä. On hyvin inhimillistä tehdä
virheitä. Ja itse asiassa uskon, että
ihminen ei edes kehity psyykkeltään tasapainoiseksi,
ellei kärsimyksen kautta ole oppinut moraalisia
asioita. Vanha sanonta sanoo, että ei se
ole tyhmä, joka tekee virheitä, vaan
se, joka niitä virheitään jatkuvasti toistaa.

Emme ole kuin osavastuussa itsestämme ja
teoistamme. Jos jätetään mahdolliset
(eettiset) Karman laki/jälleensyntymiset
käsittelemättä, emme ole vastuussa
geeneistämme, ketkä ovat vanhempamme,
ja niin edelleen.

F.M. Dostojevski kirjoitti Karamazovin
Veljeksissä[3]: "Muista erityisesti että
sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä
maan päällä ei voi olla rikollisen tuomarina
ennen kuin tuomari itse on tunnustanut
olevansa samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja
ennen kaikkea kenties hän itse onkin
syyllinen edessään seisovan rikokseen."

" -- Paratiisi on kätketty jokaiseen
meistä, hän sanoi, --- se piilee
minussakin ja jos haluan, huomenna
se muuttuu minulle todellisuudeksi ja
kestää koko lopun elämäni. Katsoin häntä,
hän puhui liikuttuneena ja tarkasteli
minuasalaperäisesti ikään kuin olisi
kuulustellut minua. -- Ja sen, että
jokainen ihminen on omien syntiensä
lisäksi syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, hän jatkoi. --- te olette
harkinnut aivan oikein ja on ihmeellistä
miten täydellisesti te olette käsittäneet
tuon ajatuksen. Ja totisesti on niin,
että kun ihmiset ovat ymmärtäneet
tämän ajatuksen, niin taivaan
valtakunta aukeaa heille, ei vain
haaveena vaan todellisuutena."

Kaikki ihmiset uskovat, ajattelevat
ja käyttäytyvät koko ajan oman sisäisen
todellisuutensa kannalta mielekkäästi.
Niin massamurhaajat kuin pyhimyksetkin.

Lisäksi tekomme ja ajattelumme, teimme
sitten melkein mitä tahansa, ovat
tärkeitä tulevaisuuden kannalta, koska
luomme - melkein kuin pienet sokeat jumalat -
koko ajan tulevaisuutta. Muutaman
vuosikymmenen jälkeen meidän teoillamme,
ahdistuksillamme ja kärsimyksilläämme
ei ole pahemmin muuta merkitystä, kuin
että elämiemme aikoina käyttäydyimme
täsmälleen niin kuin käyttäydyimme.
Muuten tulevaisuus olisi sitten
erilainen, ja eri ihmisyksilöt olisivat
syntyneet tälle maapallollemme.

Seurausetiikan ongelma on siinä,
että se tarkastelee yleensä
vain tekojen lyhyen aikavälin
seurauksia.

Uskontojen tarjoama anteeksianto.
Ensinnäkin on ihan relevantti mahdollisuus,
että kaikki tapahtumat tässä meidän
kärsimystäyteisessä maailmassamme
menevät tasan tarkkaan jumalien
tahdon mukaan. -- Ja/tai jotain
siihen suuntaan, että olemme eräänlaisia
tietoisuuden omaavia sätkynukkeja
virtuaalisessa, jumalallisessa
tragikomediassa, ja että meitä
"korkeammat" voimat pelaavat
meillä maapallosimulaatiota, kuten
me jotain, meidän kannaltamme
virtuaalisia, tietokonepelitodellisuuksia.
Näistä oletuksista aiheutuvat seuraukset
moraalifilosofialle ovat kuitenkin niin
yksinkertaisia, että jätän tämän enempää
tämän enempää käsittelemättä. Huomautan
kuitenkin, että olemme saattaneet
etukäteen ikuisuudessa suunnitella
elämämme - ties kuinka tarkkaan - täällä
maapalolla ja sen läheisyydessä.

Keskityn tässä nyt kristinuskoon, koska
se on kulttuurimme pääuskonto ja vielä
samalla leimallisimmillaan syntisyysuskonto.
Marleena Ansio kirjoittaa kirjasessaan
Onnenavain: "Vaikeinta... ... on antaa itselleen
anteeksi. Siihen tarvitaankin Jumalalta apua."[4]
Pastori Antti Kylliäinen kirjoittaa
rohkeasti kirjassaan Maan päällä niin
kuin taivaassa - Jumalan ja ihmisen
armo[5]: "Jumalan anteeksiannolla ei
myöskään ole rajoja. Hän antaa anteeksi
kaikille ja kaiken. Ei ole niin suurta
syntiä, jota Jumala ei voisi antaa
anteeksi, eikä niin suurta syntistä, joka
ei mahtuisi Jumalan armon alle. Murhaajat,
pedofiilit ja hirmuhallitsijat ovat
osallisia Jumalan anteeksiannosta samalla
tavalla kuin kaikki me muutkin."

Kristityt julistavat toisilleen synninpäästöjä
esimerkiksi raamatunjakeiden Joh.20:23 ja
Matt.18:18 perusteella. Evankelis-luterilaisen
käsityksen mukaan myös ehtoollisella saa kaikki
syntinsä ja syyllisyytensä anteeksi. (Kts. esim.
Miikka Ruokanen, Pieni kirja Pyhästä Hengestä.)
Useat kristityt uskovaiset helposti samaistavat Jumalan
anteeksiannon ja oman anteeksiantonsa itselleen.

Hieman kärjistäen voisi ajatella tilannetta
että pedofiili-massamurhaaja-lasten kiduttaja
astuisi heti rötöksiä tehtyään Suomen
evankelis-luterilaiseen kirkkoon messuun.
Hän saisi papilta synninpäästön ja "yhtyisi
ehtoollisessa Kristuksen kanssa". Ja
kaikkiko olisi sitten Jumalan suhteen
sillä selvä? Epäilen, että ihmisen käytännön
psykologia ei ihan noin toimi. Kuitenkin osa uskovaisista
kristityistä uskoo näihin synninpäästöihin,
ja ripissä käynnit, messussa ja ehtoollisella
käynnit hoitavat heidän omaatuntoaan,
mielenterveyttään ja mielenhyvinvointiaan.

Pidän ihan mielenkiintoisena
pastori Antti Kylliäisen ajatusta siitä, että
Jumala antaa anteeksi saman tien, kun virhe
on tehty. J. Krishnamurti sanoi kerran [lähdeviite
valitettavasti puuttuu], että
hänen "salaisuutensa" oli se, että hän hyväksyi
kaiken mitä tapahtui. Ymmärrän tämän siten,
että hän hyväksyi kaiken "tähän hetkeen asti".

Muista uskonnoista ja niiden pyhistä
kirjoista mainittakoon hindujen
Bhagavad Gita, jossa muuan muassa
sanotaan: "Vaikkapa sinä olisit syntisin
kaikista ihmisistä, niin sinä kuitenkin
totuuden tuntemisesi kautta pääsisit
vaarattomana erhetyksien (petoksien)
meren yli." [6]

Mainittakoon myös voimallisesti armoa ja
anteeksiantoa julistavat Ihmeiden oppikurssi
ja Gary R. Renardin sen pohjalta kirjoittamat
kirjat Maailmankaikkeus katoaa[7] ja
kuolematon todellisuutesi.[8]

Entä onko syyllisyyttä edes olemassa?
Saatoin ensimmäistä kertaa törmätä
ajatukseen, että koko syyllisyyttä
ei ole olemassa, kun törmäsin
Louise Minerva Frostegrenin
kirjaan Ymmärrä tunteesi - hyväksy
itsesi[9]. Frostegren muun muassa
kirjoittaa:

"Miten voisimme selvittää
syyllisyydentunteemme? ENSIMMÄINEN
ASKEL on sen seikan ymmärtäminen,
että syyllisyyttä ei ole olemassakaan!
Kukaan ei ole syyllinen. Jokainen
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.
Kuinka toisin voisi ollakaan. Jos
ymmärtäisimme paremmin ja voisimme
ymmärtää tekojemme seuraukset,
toimisimme varmaankin toisin."

Kirkkoraamattu 1992:ssa sanoo evankeliumien
Jeesus kohdassa Luuk.6:37 "...Älkää
julistako ketään syylliseksi, niin
ei teitäkään julisteta syyllisiksi..."
(Biblia 1776 puhuu tuossa kohtaa
"sadattelusta" ja Kirkkoraamattu
1933/1938 "kadotustuomion lausumisesta.)

Itsekin olen välillä syyllisyysteemaa
ajatellessani ihmetellyt, että
kuinka ihmiset onnistuvat aina rajaamaan
muusta todellisuudesta sellaisen atomijoukon,
josta yksi ihmisyksilö koostuu, ja
leimaamaan: -- tuo tuossa on syyllinen,
häntä saa vihata ja rangaista.

Rajatietokirjoissa usein puhutaan
siihen malliin, että paha on
hyvän valtaistuin tai että
Ykseys "imee" sekä hyvän että
pahan. Että Rakkaus on se voima, joka
sovittaa vastakohdat - esimerkiksi niin
sanotun hyvän ja niin sanotun pahan. - Tai
että opetetaan, että senkaltaiset sanonnat kuin: --
"Minä en koskaan tekisi noin - ovat varmin tapa
estää oma täydellistyminen ja valaistuminen."
Katso esimerkiksi Thorwald Dethlefsenin
Hyvä ja Paha. [10]

Syyllisyydentuskien hyvät puolet.
Pelko omantunnonvaivoista on
tietenkin olennainen osa sitä
henkistä sisäistä kompassiamme,
kun pyrimme välttämään sellaisia
tekoja, joita pidetään epätoivottavina.
Näin on, vaikka kuinka järkeilisimme,
että kaikki tekomme "vanhenevat",
ja muuttuvat osaksi koko maailman
syy-seurausverkkoja, vaikuttavat
siihen, että ketä lapsia tänne
maailmaan syntyy jne. Usea
kristinuskovainen sanookin, että
Herran pelko on viisauden alku.

Nykymaailmassa ihminen, jolta puuttuu
kyky tuntea omantunnonvaivoja,
lasketaan helposti sairaaksi tai häntä
pelätään. Vaikka jakaisimme J. Krishnamurtin
edellä mainitun ajatuksen ja vaikkapa
ajattelisimme netistä löytyvän, jonkun
anonyymin kirjoittaman "Thirty minutes to enlightenment"
-tekstin tavoin että "In reality, not a thing is
more or less than perfect"[11], ja antaisimme
itsellemme kaiken anteeksi,
tarvitsemme kuitenkin jotain suuntaviivoja,
kuten esimerkiksi "rakasta lähimmäistäsi niin
kuin itseäsi" ja "älä tee muille niin kuin et
haluaisi itsellesi tehtävän".

Henkinen kärsiminen menneisyyden huonoista teoista
on kuitenkin vain mielestäni perusteltua
jos se suojaa itseä ja/tai muita lisähölmöyksiltä.
Mutta jos on virheistään oppinut - miksi
kärsiä omantunnonvaivoja? Onnellisuus on
pitkälti sitä, että viihtyy ajatustensa
seurassa. Omantunnontuskat yleensä
enimmäkseen vähentävät onnellisuutta.

Menneisyyttä et voi muuttaa. Hyväksy
siis nykyhetkesi ehdoitta iankaikkisesti.

Viitteet.

[1] Nietzsche, Friedrich, Epäjumalten hämärä eli
Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku
Saarinen, s.10, Unio Mystica, 1995.

[2] Ellis, Albert, Uskonto henkisenä sairautena:
psykoterapeutin näkemys, Vapaa-ajattelijain
liitto r.y., s.8-9, 1986.

[3] Dostojevski, F.M., Karamazovin Veljekset,
suom. Lea Pyykkö, 5. painos, s. 459 ja 433, Karisto,
1994.

[4] Ansio, Marleena, Onnenavain, Ansio Oy, 2007.

[5] Kylliäinen, Antti, Maan päällä niin kuin
taivaassa - Jumalan ja ihmisen armo, s. 69, Otava, 2004.

[6] Bhagavad-Gita, Laulu jumaluudesta tahi Oppi
jumalallisesta Olemuksesta, saksankielelle
kääntänyt Tohtori Franz Hartmann, saksankielestä
suomentanut Martti Humu, Biokustannus Oy -
Blavatsky-looshi ry - Ruusu-Ristin
Kirjallisuusseura ry, 1991.

[7] Renard, Gary R., Maailmankaikkeus
katoaa - Suoraa puhetta mielen harhoista,
edellisistä elämistä, uskonnosta, seksistä,
politiikasta ja anteeksiannon ihmeistä,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2008.

[8] Renard, Gary R., Kuolematon todellisuutesi
- Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2009.

[9] Frostegren, Louise Minerva, Ymmärrä
tunteesi - hyväksy itsesi, suom. Riikka
Toivainen, s. 134, WSOY, 1996.

[10] Dethlefsen, Thorwald, Hyvä ja Paha -
Valittuja kirjoituksia, suom. Leena
Katila, Karisto, 1994.

[11] Vertaa Petrus Pennasen sloganiin "Everything is perfect forever."

--
Jarmo Antero Manninen
http://www.iki.fi/manninen/
http://jarmomanninen.blogspot.com/